Television on täyttänyt taas tuo joka keväinen vitsaus eli jääkiekon MM. Juuri kun kotimaan voittajat saatiin selville, niin eikös nyt setvitä jo maailman parhaitakin. En tiedä edes kuka voitti Pojan (kai sen nimi nyt oli poika, jotain kai tässä vuosien yhteiselossa intohimoisen penkkiurheilijan kanssa väkisinkin tarttuu takaraivoon), joten eipä jaksa paljon kiinnostaa maailmanmestaruuskaan.

Muistan toki sen kerran kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, tykkäsin nimittäin Tom Jonesin loilotuksesta, joka siivitti aina lähetysten alkua. Hyvän ja menevän biisin ansioita sekin voitto, hyvä fiilis taisi tarttua pelaajiinkin. ;) Tom Jonesin äänen testosteronilla kiekkokissatkin muuttuivat hetkellisesti leijoniksi, valitettavasti muutos ei ollut pysyvä.

Ystäväni Vee kiusasi joskus jääkiekkohupsua veljeään muistuttamalla siitä legendaarisesta tappiosta, jossa Suomi menetti kahden maalin johtonsa Ruotsille ihan viime hetkillä, Ruotsin Hannu Hanhet ottivat mehukkaan voiton. Ja luulenpa, että kyseisesti rimanalituksesta muistuttaminen vetää monen muunkin jääkiekkohupsun mielialan pakkaselle. Vaikka en jääkiekkoa jaksa seuratakaan, niin silti minuun on iskostunut syvälle se, että Suomi kyllä häviää, olivat asetelmat mitkä hyvänsä.

Mies katsoo selän takana päivän ottelua juuri nytkin - tai siis Suomi - Venäjä, otteluita lienee useampiakin? Tilanne lienee aika tiukka, kuulen kuinka Mertaranta kertoilee, että jatkoajalle mennään. Jostain kumman syystä pieni jännityksen kutkutus tuntuu hiipivän tännekin. Josko sittenkin? Mutta ei, jääkiekkohan ei kiinnosta minua ja toisekseen, Suomi ei voi voittaa.