Tänään siitä on vuosi kun Vauva syntyi, aika on mennyt äärettömän nopeasti. Olen katsellut kuvia ensi päiviltä ja videonpätkää juuri maailman pullahtaneesta poikasesta. Kiukkuinen ensirääkynä käy suoraan sydämeen.

SYNNYTYSKERTOMUS

Pikkukakkosemme eli tekonimeltään Kääpä sai lasketuksi ajakseen 27.10.2004. Tilauksessa oli tyttö ja vahvana odotuksena, että yli menee ja rutkasti, esikoinenhan aikoinaan käynnistettiin. Synnytystapa-arvio povasi isohkoa vauvaa, mutta kuinkas sitten kävikään.

Tiistaina 26.10.2004 heräsin vähän ennen kuutta siihen, että jalkani kastuvat hieman. Löntystelin siitä sitten vessaan ihmettelemään. Vuoto oli tosi vähäistä, kävin kuitenkin vielä pesemässä jalkani. Miehen kello herätti ja seisoin vielä kuivattelemassa hölmistyneenä, että mitä oikein oli tapahtumassa. Kerroin sitten miehelle, että lapsivettä tihkuu, mutta edetään silti päivän suhteen ihan normaalisti eli mies töihin ja esikoinen hoitoon, tuurilla sattui hoitopäivä.

Mies ja esikoinen lähtivät, istuksin pyyhkeen päällä, katselin vähän telkkaa, irkkasin ja mietin, että missäs vaiheessa pitäisikään kysellä synnäriltä neuvoja. Supistuksia ei ihmeemmin ollut, olin varautunut siihen, että voisin odotella kotona vielä ainakin iltapäivälle supistuksia. Vaihdoin välillä pyyhettä, kun ensimmäinen kastui liikaa. Erehdyin soittamaan synnärille kasin jälkeen ja sieltä käskivät tulla heti tulehdusvaaran takia. Eli ei kun soittamaan mies takaisin kotiin, en taatusti lähtisi yksin ajamaan 60 km synnärille. Harmitti, olisin niin viihtynyt kotona vielä!

Jotain 9:30 saavuimme synnärille, pääsin käyrille, jossa näkyi vauvan hyvät sydänäänet, mutta supparit tosiaan puuttuivat. Ajomatkalla oli supistellut tosi harvakseltaan. Tehtiin kaksi testiä, molemmat näyttivät että lapsivettähän se. Lisäksi otettiin streptokokki näyte. Kaulaa oli jäljellä vielä 2 cm ja kohdunsuu auki kahdelle sormelle. Toiveikkaana jo kuuntelin, että heillä on hieman ruuhkaa, josko vielä kotiin pääsisi, mutta ei, osastolle ja odottelemaan luonnollista käynnistymistä.

Miehen kanssa kävimme kahvilla ja onnistuin holauttamaan kahvion lattialle oikein kunnon lammikon lapsivettä, sairaalavaatteetkin menivät märiksi. Holauttelin huoneeseenkin pariin kertaan pitkin lattioita lisää vettä, mistä sitä riittikin! Mies luuttuili sitten niitä lätäköitä jo kastuneilla sairaalavaatteilla ja vaihtelin uusia. Puolilta päivin saimme ruokaa, en voinut syödä kun pahaa teki – ja suppareitakin alkoi jo vähitellen löytymään. Välit taisivat olla jotain 10 minuutin luokkaa, ei tullut niin kovin orjallisesti katsottua kelloa. Kävely tihensi selkeästi supistusvälejä, mutta toisaalta myös kivut lisääntyivät, joten tyydyimme kävelemään miehen kanssa maltillisesti, kun välillä pysähdyin nojailemaan seinään ja pyörittelemään lantiota hengitellen syvään. Mutta hyvät seinät laitoksella, niihin oli kiva nojailla ja lievitellä kipuja liikkeellä. ;) Samalla mietin miten kohdunsuuni on kukka, joka avautuu terälehti terälehdeltä – mitä vaan, jotta osaisin aktiivisesti rentouttaa kroppaa supistusten aikana. :P

Pistin miehen hakemaan evästä ja juomista varmuuden vuoksi, sillä aikaa vuoroon tullut kätilö pisti hetkeksi käyrille kahden kieppeillä. 14:30 sisätutkimuksessa kaula olikin hävinnyt ja kohdunsuu 3-4 sormelle auki. Jees! Edistystä. :) Supparit tuntuivat jo sen verran ilkeiltä, että menin suihkuun sulattelemaan supistuskipua pois kuumalla vedellä. Jo esikoisesta muistin, miten taivaalliselta kuuma vesi tuntui. Ja niin nytkin, vaihtelin suihkua selästä alavatsalle, nojailin suihkun seiniin ja hengittelin supistuskipuja pois. Sääli kun suihkussa ei viitsi koko päivää kuitenkaan seistä, joten palasin huoneeseen.

Istuksin sitten sängyllä, kun en jaksanut enää seistä koko ajan ja heiluttelin itseäni välillä silmät kiinni edes takaisin, supistusten tullessa sitten sivulta sivulle. Oli varmaan mielenkiintoista keskustella kanssani, kun supistusten tullessa vaikenin täysin ja keskityin vain hengittämään kipuja pois. ;) 16:40 aloin jo kaipailemaan muutakin, joten soitto kätilölle ja kysyin, että mitäs muuta kivaa olisi tarjolla. Sisätutkimuksen jälkeen (auki 4 cm) kätilö tarjosi synnytyssalia ja siellä ilokaasua ja epiduraalia. Olin aika empivällä kannalla epin suhteen, kerroin, että en haluaisi joutua samaan jamaan kuin esikoisesta, jossa ponnistusvaihe kesti yli tunnin olemattomilla supistuksilla ja ilman ponnistustarvetta.

16:40 siis synnytyssaliin, istuin keinutuoliin ja sain käsiini ihanaisen ilokaasumaskin. Aah, hengittelin ilokaasua antaumuksella ja kunnon pöhnässä tuntuikin aina, että filmi katkesi pariksi sekunniksi. Oli jotenkin villi tunne kun tunsi miten pää melkein notkahti sivulle, kun humala iski kunnolla päälle. Minulla ilokaasu toimii ihan ok, tuntuu ettei kaasu poista kipuhuippua, mutta lasku takaisin supistuksesta tuntuu lievemmältä. Sääli vaan, että ilokaasu ei enää tuntunutkaan toimivan, supparit tulivat 3 minuutin välein. Epiduraali alkoi siinä vaiheessa todella houkuttamaan, en jaksaisi millään ilveellä tuntikausia, jos edistystä ei kivuista huolimatta tapahtunut.

Kätilö teki sisätutkimuksen 17:45 ja valitettavasti tilanne oli ennallaan, joten pyysin epiduraalia. Lääkäriä sai hetken odotella, kätilö laittoi tipan ja välineet valmiiksi, vetelin kiihkeästi ilokaasua ja keskityin uikuttamaan epäurhoollisesti suppareiden kourissa. Teki ihan sairaan kipeää! Lopulta lääkäri tuli, epin laiton aikana oli järjettömän vaikea pysyä paikallaan sillä jostain ihmeestä alkoi tulemaan pakonomainen tarve ponnistaa. Pari kertaa taisi tulla koeponnistettuakin ilman lupaa, kun ei muuta voinut. ;) Esikoisen synnytyksessä epiduraalin laitto ei tuntunut missään, tällä kerralla homma tuntui yllätyksekseni epämukavalta.

Eli epiduraali kirjattiin laitetuksi 18:33 ja kun ponnistustarve oli kova, kätilö teki sisätutkimuksen saman tien kun putket ja lisäannos oli teipattu selkään ja olinkin auki. Eli epiduraali tuli laitettua turhaan, ei kerinnyt vaikuttaa. Samantien selälleen ja ponnistamaan (tuon edellisen kellonajan täytyy olla epiduraalin laiton aloitusaika). Minnekään jakkaroille ei olisi kerinnyt millään. Kätilö laittoi nopeasti suojia valmiiksi. Ponnistustarve oli aivan kamalan vahva voima, ei sitä millään voinut vastustaa enää ja helpottuneena ponnistin. Ekalla lapsi ilmeisesti tuli venyttämään välilihaa, tunsin polttavaa kipua ja siitä sain vielä lisää ponnistusvoimaa: Ihan pakko saada lapsi heti ulos, kun sattuu!!! Kätilö vähän toppuutteli, kaksi ponnistusta ja Kääpä syntyi 18:49. Ensimmäisenä silmiin pistivät PALLIT!!! Poika, vaikka tyttö oli tilattu! No, en voi sanoa, että tuo nyt hirmuinen ylläri oli, vaikka viimeiseen asti vänkäsin vastaan. ;)

Kääpä huusi kuin syötävä, potkiskeli ja protestoi – ihan toista kuin esikoisen kanssa, joka matkasi happikaappiin toipumaan synnytyksestä. Kinainen Kääpä paitani alla tekstailin kavereille ja perheelle, olo oli ihan epäuskoinen minuutin ponnistusvaiheen takia. Mies sai tällä kertaa leikata napanuoran ja lähti pian kylvettämään poikaa, huutelivat mittoja seinän takaa, kun ponnistin vielä istukkaa ulos ja repeämää ja pintanaarmuja ommeltiin. Kymmenisen tikkiä tuli, eipä ole pahemmin muuta haittaa ollut kuin että yskiminen sattuu. Pitikin hommata flunssa sopivasti synnytyksen kanssa samaan aikaan. ;)

Avautumisvaiheeksi merkittiin 6 h 48 min, ponnistusvaihe 1 min ja jälkeiset tulivat 6 minuutin kuluttua. Päällimmäiseksi synnytyksestä jäi epäusko siitä, kun kaikki menikin aivan toisin kuin olin odottanut. Synnytys käynnistyi luonnollisesti päivää ennen laskettua aikaa, sekä synnytyksen kokonaiskesto ja varsinkin ponnistusvaihe olivat paljon nopeampia kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa, vauvan paino-arviot heittivät reilusti (vauva olikin vain 3710, vaikka odotuksissa oli reilustikin yli 4-kiloinen)… Suurin yllätys oli varmasti ponnistustarpeen voima, nyt sitä vasta oikein tajuaa, miten toivotonta tuhraamista esikoisen synnytys oli heikoilla supistuksilla kätilöiden katsoessa käyrältä milloin ponnistetaan.

Aluesairaala on kyllä tosi kiva synnäri, henkilökunta on todella mukavaa. Tällä kertaa sairaalassa oli niin erilaista, kun olin käytännössä vauvan kanssa kahden. Mies kävi vielä töissä ja huolehti esikoisesta kotona iltaisin, kävivät kerran katsomassa meitä sairaalassa. Sen enempää en vilkasta esikoista kyllä olisi kaivannutkaan sairaalaan juoksemaan ja muutenkin tuo 60 kilometrin matka suuntaansa on turhan rankkaa päivittäin työ- ja hoitopäivän päälle ajettavaksi. Eli satsasin sairaalassa täysillä siihen, että imetys lähtee onnistumaan – sen minkä Kääpä päättäväisenä miehenä halusi pelata äidin kanssa yhteen. Perjantaina 29.10. kotiuduimme ja opettelemme nyt koko poppoo elämää uuden jäsenen kanssa.

14760.jpg

Huoks, vuosikasta tuskin voi enää kutsua Vauvaksi, minkähän nimen pienelle keksisi täällä blogissa tästä eteen päin?