Eipä tullut paljon kirjoitettua loppuraskaudesta. Tai edes puolivälin jälkeen... Joillekin ihmisille vaan raskaus ei sovi, minulle ainakaan. Ja kaikenlaista vaivaahan tuosta raskaudesta koitui. Sokerientarkkailu oli ensimmäistä kertaa mukana kuvioissa, kamala närästys, joka huipentui lopuksi siihen ettei oikein voinut syödä ja aiheutti oksentamista ja tosi reipas vauva, joka herätteli kipeillä potkuilla yölläkin. Mutta nyt se on ohi!

Vauvan oli määrä syntyä Satakunnan keskussairaalassa, Loimaan aluesairaalasta loppui synnyttäminen vuoden vaihteessa kokonaan. Harmillista, olisin tykännyt pienestä ja kodikkaasta Loimaasta. Pori tuntui isolta ja pelottavasta, kulkeehan sen toiminnasta välillä aika hurjiakin juttuja. No, pakko mikä pakko. Vauva viihtyi ärsyttävän hyvin mahassa, vaikka ehdin jo toivoa, että tällä kertaa olisi päästy synnyttämään vähän ennen laskettua aikaa. Turha toivo, äitipoli ja käynnistysaika piti tilata 6.4 maanantaille. Enkä enää toiveita elätellyt, että vauva yllättäisi tulemalla vapaaehtoisesti.

6.4. yö oli taas ihan kamala närästystä potiessa. Tyhjensin yöllä puoli yhdeltä kaikki mahahapat sankkoon, oksensin siis. Hyi yök. Pari tuntia ja taas mahassa kiersi. Siinä vähän ennen seitsemään piti lapsille ulkovaatteita haaliessa mennä TAAS oksentamaan mahahappoja. Siinä pöntöllä sankko sylissä istuessani tunsin, että ihan kun jotain lorisisi. Tuttu tunne keskimmäisen syntymästä, kun kalvoihin tuli ylös reikä. Pistin miehen viemään lapsia hoitoinsa, hoitotäti hakisi Essin eskarista luokseen, koska tuskinpa käynnistys heti salamana tuottaisi tulosta.

Tepastelin siinä hetken ympäriinsä, kokosin sairaalakassin valmiiksi ja soitin varmuuden vuoksi synnärille ja kyselin vähän tuosta mahdollisesta lapsiveden tihkumisesta. Käskivät näytille kunhan ehtii. Soitin miehen kotiin, että lähdetäänkin jo nyt näytille varmuuden vuoksi. Vähän ennen kahdeksaa iski jostain yllättäen ensimmäinen supistus, heti kipeänä. Mies saapui ihan samoilla hujakoilla ja kysyi, että ehtisikö tehdä kupillisen pikakahvia. Mieluummin ei, supistuksia tuli aika tiuhaan ja kipeinä. Läksimme samantien ajamaan Poriin. Matka oli ikävää, supistuksia tuli alle kymmenen minuutin välein eikä autossa ole kovin kiva vastaanottaa moisia. Painoin päätä nöyrästi rintaa vasten ja yritin rentouttaa itseni puhkuessani siinä penkillä aina supistuksen tullessa. Turha niitä vastaankaan on taistella vaan antaa supistuksen tehdä mitä sen kuuluukin. Matka Poriinhan kestää meiltä noin tunnin, ei kiva.

Synnyttäjien sisäänkäynnistä sisään ja siellä meidät otettiinkin vastaan. Minut vietiin valmisteluhuoneeseen, jossa sain sairaalavaatteet ja katsottiin tilanne (4cm auki, ei kaulaa). Tikkutestistä ei saanut selvää oliko lapsivettä tihkunut vai ei. Käyrille ja tuolille istumaan. Kätilö kysyi kivunlievityksistä ja tarjosi ammetta, se kun oli sopivasti vapaana. Toki, olinkin aina halunnut päästä ammeeseen. Jo pelkkä suihkukin lievitti Loimaalla mukavasti niitä ei kipeimpiä suppareita, ehkä amme olisi vielä tehokkaampi. Samalla pyysin lääkettä oksettavaan närästykseen. Sitä sainkin, gavisconia.

Puolisen tuntia siinä meni kärvistellessä, sattui kyllä oikein mukavasti. Välillä oksennusrefleksikin laukesi ja vettä tulvi paksuista sairaalan siteistäkin huolimatta tuolille. Vessassakin ehdin käydä loiskuttelemassa lisää vettä... Väritöntä, eiköhän se jo määrästäkin päätellen lapsivettä ollut. Lopulta kätilö tuli hakemaan ammeeseen, olin vahingossa haahuilla synnytyssali ykköseen, joka oli siis varattu meille, enkä kylpyhuoneeseen. Ihan muissa maailmoissa jo kivun takia.

Isoon ammeeseen oli laskettu vettä jo hetken aikaa minua varten. Kömmin sinne sekaan vaivalloisesti ja asetuin ammeen muotoihin sopivasti selälleni köllimään. Vatsa oli huima kumpu keskellä, nojailin selkään ammeen laitaan ja rentouduin. Valaistus oli mukavan himmeä ja rauhallinen, vesi vaan kohisi kun sitä tuli hanasta lisää. Seinillä oli rekvisiittana kalaverkkoa, maalattuja pilviä seinän yläosassa ja nurkassa viherkasveja, jotka heijastuivat peilistä. Vau! Hieno huone. Supistusten välit olivat oikein mukavia, supistuksiakin vesi lievensi kyllä. Miehellä oli varmaan sairaan tylsää siinä seurana penkillä. En varmaan paljon mitään puhunut.

Mutta sitten iski paniikki. Kesken supistuksen tuli jostain ponnistuksen tarve. Yritin tunkea kättä tielle jalkoväliin (logiikkaa???), mies soitti kätilöä paikalle ja kätilö huusi, että nyt heti vuode tänne. Ja minulle että ei saa ponnistaa. Saivat he minut ongittua ylös sieltä ammeesta, talutettua sängylle ja sitten oven pielet paukkuen saliin yksi. Pöydälle ja ponnistamaan. Kuinkahan monta kertaa kerkisin kuulla vähän vielä... ARGH! Noh, 5 minuuttia siinä meni ja meidän kinan peittämä neiti (4180 g, 51 cm ja 36 cm hattu) syntyi kello 10:17. Ihmeiden ihme, ei epparia eikä edes repeämää. Yhteen pieneen haavaan ylhäällä pistettiin kolmea tikkiä ettei pissatessa kirveltäisi. Vesi on kyllä ihme ainetta.

Istukkaa saatiinkin sitten odottaa hetki. Mutta tuli sekin sieltä lopulta parinkymmenen minuutin kuluttua. Neitonen köllötteli mahani päällä ja täräytti kivat lapsenkakat mahalleni. :P Noh, heti aluksi nuotit selville varmaan? Vauva valitteli aika hiljaa, koventeli huutojaan vaan jos joku muu tuli näpelöimään, joten kätilö arveli, että taisi syntymä tapahtua nyt vähän liian vikkelään, vauva ei kerinnyt ihan mukaan. Vauva vietiin sitten hetkeksi happikaappiin virkistäytymään. Tärisin itsekin kuin horkassa, mutta minä sainkin miehen kanssa kahvia ja leipiä.

Ensi-imetys tapahtui vielä salissa ja sitten matkaan osastolle, jossa pääsin toiseksi kahden hengen huoneeseen. Kaikki tämä ennen kuin poliaika 12:30 edes ehti alkaa... Synnytys kesti kaikkinensa hieman alle 3 tuntia. Yhtään en kerinnyt saada edes ilokaasua, saisikohan sitä jälkikäteen toimitettuna?