Koska sivulleni edelleen tullaan paljon sappivaivoihin liittyvillä hakusanoilla, ajattelin koota sappiaiheiset kirjoitukseni Sivulle. Hieno ominaisuus Vuodatukselta nämä alasivut!
Tässä on minun tarinani elämästä sappikivien kanssa ja varsin niistä eroon pääsemisestä. Leikkaus kannatti ehdottomasti, sappikipu jos mikä on niin turhaa kipua, että sitä ei kenenkään pitäisi joutua kärsimään. Nyt kun olen seuraillut ystävien ja tuttavien elämää saman vaivan kanssa, voin vain todeta, että minä pääsin tosi vähällä. Leikkaukseen pääseminen oli tosi ripeää eikä pahoja kohtauksia kerinnyt tulla kuin kolme. Mitään komplikaatioita ei tullut ja jopa pieni vielä imetyksen aikanakin melkein täysimetyksellä ollut Vauvani otettiin hoidossani huomioon.
Aina kaikki ei valitettavasti mene näin sujuvasti. Ihan liikaa kuulee tarinoita, joissa yritetään viimeiseen asti ruokavaliolla ja lääkkeillä, jopa niin kauan, että tulee ongelmia maksan ja haiman kanssa. Liian usein kuulee myös, miten lääkäri sanelee ihan pienenkin lapsen äidille, että leikkaus tarkoittaa automaattisesti imetyksen lopettamista.
torstai, helmikuu 17, 2005
Loppupäivä onkin sitten mennyt enempi vähempi potiessa vatsakipuja. Synnytyksen jälkeen jostain iskivät ajoittaiset ylävatsakivut, välillä menee pitkiä aikoja ihan ok, sitten taas kärsitään. Tänään on tosi huono päivä, syöminen laukaisee kivut. Kahdesti olen yrittänyt syödä, kun pakkohan imettävän äidin olisi huolehtia ruoastaan ja molemmilla kerroilla vatsakipu alkaa vähän ajan kuluttua. Huoh, harmillista kun jälkitarkastuksessa lääkäri ei ottainut näihin mitään kantaa, pitänee soitella uusi aika vain näitä varten.
perjantai, helmikuu 18, 2005
Tautituvalla
Ilmeisesti eiliset jomotukset olivatkin tavallista oksutautia. Mikään ei pysynyt vatsassa, oksentelin yöllä vettäkin. Mies oli kultainen ja laitteli aamulla töihin lähtiessään mulle Osmosalit, olipas pahaa! Ja ylös tuli sekin sujuvasti.
Puolikuolleena yritin selvitä sitten lasten kanssa päivän, killitin Osmosalia tyyliin desi per tunti, jotta olisi edes toivoa saada nestettä pysymään sisällä. Ei ole sairastaminen äidin juttu ei. Törkeästi nukuin jopa Vauvan kanssa päiväunet, kun Esikoinen katseli videolta Stuart Littleä - tai niin ainakin luulin, levitteli mokoma mun lankoja ympäriinsä.
Vähitellen on taas vatsa alkanut kestämään, kyllä tämä tästä. Ihanaa köllötellä, kun ei heti tunnu siltä, että oksu lentää ihan sillä sekunnilla, kun menee vaakaan.
Pahinta tässä on se, että Vauva on täysin rintalapsi. Pelotti jo, että mitäs jos oksentelu ja ripulointi vaikuttaa niin, että maitoni vähenee. :( Pakastimessa mulla olisi ruhtinaalliset 50 ml lypsettyä, ei ole tarvinnyt lypsää, kun pumppu nimeltä Esikoinen pitää kyllä huolen että pingotusten takia ei tarvitse Aventia vaivata. ;)
Olisi tosi iso kynnys ostaa kaupasta korviketta, Vauva ei ole eläissään saanut mitään muuta kuin rintamaitoani, d-vitamiini tippoja ja rintatulehdukseen syömäni antibiootikuurin aikana ja jälkeen herra nautiskeli myös tissimaitonsa maitohappobakteerikuorrutuksella hetken aikaa. Ja muutenkin, olisi pahin mahdollinen hetki ruveta urheilemaan jonkun korvikkeen kanssa, kun Vauva olisi taatusti altistunut pöpöilleni. Vauvat tosin on yllättävän sinnikkäitä, Vauva on sen verran iso ja potra poika, että pärjäisi kyllä hetken vähän vähemmän vuolaammilla maidoillakin, minusta äitinä se vaan tuntuisi pahalta.
Olen nyt varmuuden vuoksi rajoittanut Esikoisen pääsyä rinnalle. Tosi hyvin tyttö on sen ottanutkin, kun olen selittänyt, että äidillä on nyt masu pipi ja on pakko säästää kaikki maito Vauvalle, joka ei voi syödä vielä muuta kuin tissimaitoa. Ehkäpä neitoseni on entistä enemmän vieroittumaan päin, rinta ja maito väistyvät vähitellen ison tytön asioiden tieltä. Kuten fiksummat ovat sanoneet, vieroittuminen on vaihe, joka tulee taatusti jokaiselle normaalille lapselle.
Välillä jo mietin sitä, että miten mahdotonta olisi saada nesteytystä terkkarissa, jos tauti jatkuu pahana ja Vauvan maidot ovat vaakalaudalla. Ei varmaan kovin helppoa, Suomessa annetaan niin kovin helposti aina neuvoksi se, että kaupasta saa kyllä Tuttelia. Mutta mitäs sitten, jos ei halua antaa Tuttelia kuin vasta ihan pakon edessä? Perustelepa siinä sitten jo pelkän korvike ajatuksen vaikeutta ihmiselle, joka ei voi ymmärtää, että edes parin kuukauden yksinomainen täysimetys on mahdollista saati sitten kuusi kuukautta, joka on nykyisin suositus.
perjantai, huhtikuu 01, 2005
Sappi kiehuu
Illalla iski kai sappikivikohtaus, hirveä yö takana. Näyttää nyt sittenkin pahasti siltä, että edellinen vatsataudiksi diagnosoimani tauti olikin tätä samaa. Paitsi että tällä kertaa vieläkin pahempaa.
Oksentelin aluksi kaiken syömäni ja ylikin pois, siinäpä oli Esikoiselle ihmettelemistä. Oksentaminen helpottikin hetkeksi kunnes kipu yltyi niin mahdottomaksi, että kontailin vaan lattioilla, yritinpä välillä samaa taktiikkaa kuin synnytyksessäkin eli istuin ja huojuin. Tietenkin oman kunnan päivystys oli aikaa sitten sulkenut ja jouduin soittelemaan Aluesairaalaan. Sieltä neuvoivat syömään tavallista särkylääkettä ja yrittämään kestää. Jos nousisi kuume tai kivut menisivät ihan sietämättömiksi, sitten sinne ja Litalginia. Sappivaivoiksi epäilivät. Aamulla heti kahdeksalta sitten oman kunnan päivystykseen.
Huokaus, miksi ihmeessä kaikki tämmöiset inhat vaivat iskee silloin kun apu on mahdollisimman kaukana. Ja mikä ihme, kun taas piti soitella Aluesairaalaan. Vastahan kävimme siellä tahranpoistoaine-episodin takiakin. Mahtavat kohta kuvitella, että olen huomionkipeä varhain mummoutuva naikkonen, joka hakemalla hakee huomiota.
Mies toi Vauvaa syömään, annan rintaa sen minkä oksentamiselta pystyin. Yläkerrasta kuului hyvin, miten Mies yritti nukuttaa Vauvaa ja Esikoista, kamala möykkä. Buranan voimin ja toistelemalal mielessäni taikasanaa Litalgin selvisin jotenkin kello kolmeen asti, jolloin mies toi Vauvan syömään. Hassu oli nukkunut tosi pitkään! Kelloahan mulla ei ollut. Jätin tuhisevan palleron viereeni ja torkuin minkä kivuilta pystyin. Kun Mies lähti töihin kuuden jälkeen, siirryin alakertaan Vauvan kanssa jottei Esikoisen tarvitsisi herätä yksin ja pelästyä.
Toisesta Buranastakin huolimatta kivut vain jatkuivat vaikka eivät yhtä pahoja enää olleetkaan kuin illalla. Mutta ihan riittävästi sattui kyllä, kun kipuja oli takana jo tuntikausia. Ja ilman ilokaasua ja epiduraalia... Puoli kasilta Esikoinenkin havahtui pyytämään totuttua aamuhuikkaansa, minkä törkeästi kielsin, kaikki maito on nyt varattuna Vauvalle. Rupesin siinä odottelemaan kello kasia ja sitä, että pääsisin varamaan aikaan Terveyskeskukseen. Ajan sainkin, mutta vasta kello 15:10. Huokaus, sanoivat, että voin tulla koettamaan, jos saisin ajan aikaisemmin ja jos kivut yltyvät, niin sitten pitääkin tulla.
Yritin siinä selviytyä lapsen kanssa. Vaipanvaihtoonkin piti kerätä voimia parikin kertaa, ensin Vauva ylös sängystä ja alustalle, lepo. Sitten pepunpesu ja piiiiitkä lepo. Kuivaus, lepo ja lopulta vaippa ja lepo. Voimat oli ihan finaalissa, vapisin ja oli kylmä vaikka kuumetta ei ollut. Kipu tekee sen mulle. Esikoinen kiukkusi minkä ehti, v-ä-s-y-t-t-i ja edelleen koski. Ajattelin että pakko on yrittää päästä lääkärille aikaisemmin, mietin vaan, että miten selviäisin ajomatkasta. Kun soitin Miehelle, hän päätti ottaa loppupäivän vapaata ja niinpä veimme Esikoisen hoitotädille ja läksimme jonottamaan aikaa, joka järjestyikin tosi sukkelaan. Sain reseptin vahvoihin Buranoihin ja lähetteen ylävatsanultraääneen. Litalginia he eivät uskalla imettävälle antaa, mutta jos kohtauksia edelleen tulee, niin sitten pitää käydä sitä Aluesairaalasta. Oireet täsmäisivät sappikiviin ja jos ultraäänikin varmistaa asian, niin edessä on leikkaus. Ihan mitä vaan, minä en jaksa tämmöistä enää!
torstai, huhtikuu 21, 2005
Mikä sapettaa?
Ja selvisihän se ylävatsan ultrassa, omistan sappikivet. Diagnoosi oli kyllä helpotus, nyt tietää varmasti, että ne kaksi pahaa vatsakipukohtausta ja lievemmät väännöt olivat sappikiven aiheuttamaa. Huomenna saisi ilmeisesti soittaa tuloksia myös lähetteen antaneelta lääkäriltä omasta terveyskeskuksesta.
Kun kävin viimeksi sappikohtauksen takia lääkärissä, sain reseptin vahvoihin Buranoihin. Lääkäri ei suostunut kirjoittamaan vahvempia, paremmin tepsiviä lääkkeitä eli lähinnä Litalginia siksi, että imetän. Tuota lääkettä olisin kyllä saanut päivystyksestä kohtauksen aikana, jos vain olisimme ajaneet sinne. Oman terveyskeskuksen lääkärin ohje oli, että Buranaa ja jos se ei riitä, niin sitten pitää hakea Aluesairaalasta Litalginia.
On tosi kurjaa, että sillä imetykseni takia joudun tyytymään tehottomampiin lääkkeisiin. Aioin kuitenkin huomenna soitella ennen kuin soitan Terveyskeskuksen lääkärille teratologiseen tietopalveluun ja kysyä viimeisen sanan sieltä, että saako Litalginia käyttää imetyksen aikana ja millä reunaehdoilla. Tiedän Litalginia annettavan jopa jälkisupistuksiin, on se kumma, että täällä sitä ei saisi edes melkein puolivuotiasta imettävä satunnaisesti! On todella ikävää elää kohtauksen pelossa ilman kunnolla toimivia lääkkeitä. Matkaa Aluesairaalaan on meiltä 60 km, joka on aika ikävän pitkä matka lähdettäväksi vaikka yön selkään kovissa kivuissa, lasten kanssa. Minä en voisi ajaa, joten Miehen olisi lähdettävä, jolloin lapsilla ei olisi hoitajaa eli heidätkin pitäisi raahata mukana. Esikoisen hoitotäti kyllä on luvannut ottaa Esikoisen vaikka keskellä yötä - ihana Hoitotäti! - mutta ainakin Vauva on kuljetettava mukana. Eli tosi kestämätön tilanne: Aluesairaalasta matkan päästä kohtauksen sattuessa saisin Litalginia, jota oman Terveyskeskuksen lääkäri voisi tahtoessaan määrätä valmiiksi jo kotiin odottamaan.
Mutta katsotaan nyt huomenna kuinka käy, nyt tiedossa on kuitenkin, mitä kohtaukset olivat ja ehkäpä lääkärinkin mielipide asiasta on muuttunut? :)
perjantai, huhtikuu 22, 2005
Unohdin tänään kokonaan lääkärin soittoajan, joten jatkotoimenpiteet ja kunnon troppien ruikutus jäi maanantaille. Jos silloinkaan muistan. Teratologiseen muistin soittaa, siellä vastasi oikein mukavan kuuloinen naisääni, joka kertoi heti tarvitsemani tiedot. Eli satunnaisesti Litalginia voi käyttää, jatkuvassa käytössä on riski, että ainetta kertyy vauvaan. Huojentava tieto. Toivottavasti muistan sen vielä maanantaina, jos nyt muistan lääkärin soittoajan...
sunnuntai, huhtikuu 24, 2005
Sapettaa
Sappikohtaus iski taas, kolmas tämmöinen pahempi. Eihän tämä sikäli yllätyksenä tullut, että pari päivää on jo ollut vähän outo olo. Mutta sitä vaan taikauskoisesti toivoo, että jos ei pue aavistuksia sanoiksi, niin kohtausta ei tulekaan. Tuli se silti.
Illalla American Idolsien jälkeen tuli tosi paha olo, vapinaa ja voimattomuutta. Varsinaisia kipuja ei niinkään. Vedin sitten naamaani Burana 800 tabun ja painuin yläkertaan lepuuttelemaan. Vauvan otin mukaan, kun raukan pitää saada syödä. Vauva söi ja nukahti, heräsi ja kun yritin syöttää taas, niin oli pakko lähteä välillä oksentamaan. Voi pientä raukkaa, huuto oli sydäntä särkevää, kun paha äiti vei tissin pojan suusta.
Pari kertaa olen oksentanut, nyt on jo kipujakin. Ei niin hirveitä kuin viimeksi, ehkä vanhat Buranatkin jotenkin auttavat? Mutta unta en oikein saa, sattuu kuitenkin sen verran. Inhottavaa tämmöinen, kai se on jo huomenna mentävä päivystykseen kerjäämään reseptiä Litalginiin? Onneksi tämä tuli sentään lauantaina, Mies on huomenna kotona pyörittämässä taloutta, minusta ei välttämättä ole siihen. Aikaisemmin kohtauksista toipuminen on vienyt kaksi päivää, mutta ehkä jo maanantaina olen kutakuinkin kunnossa? Ja Esikoinenkin on onneksi silloin hoidossa, Vauvan hoitaminen on kuitenkin vähän helpompaa, vaikka pieni onkin jo oppinut ryömimään ei niin luvallisiin paikkoihin...
Olen ilmeisesti tullut oikein kunnolla vanhaksi mummoksi, dementia riivaa ja höpisen sairastamisesta...
Litalgin, aineista parhain
Jostain mystisestä syystä kohtaus hellitti öisen blogaukseni jälkeen ja sain nukuttua tunnin pari. Heräsin joskus viideltä ja kun olo oli hyvä, huokasin helpotuksesta ja menin syömään ja juomaan alakertaan. Vähän vanukasta ja vettä, ISO VIRHE! Ei mennyt kuin hetki, niin kipu iski taas. Siinäpä sitten oksentelin ja torkuin taas.
Päivystys aukeni yhdeltätoista, sinne. Paikalla oli eri lääkäri kuin viimeksi, tenttasi vaan olenko raskaana ja kun kerran en ole, niin Litalgin piikki vaan kankkuun. Kivasti muuten tuommoinen 5 ml kirvelee lihaksessa, mutta mitä väliä, aine helpotti vähän, pystyin taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Sain myös reseptin Litalgin-suppoihin.
Se oli vähän tylsää, että lääkäri oli sitä mieltä, että Teratologinen tietopalvelu antaa vain ja ainoastaan tietoa raskaudenaikaisesta lääkityksestä, imetyksestä ja sen kanssa sopivista lääkeaineista heillä ei kuulemma ole mitään tietoa. Ja sekin on kuulemma vain minun USKOMUKSENI, että olen saanut sieltä tiedon, että Litalgin sopii satunnaisesti käytettynä myös imettäville äideille! Siis haloo, anna mun kaikki kestää! Sehän ei ole ollenkaan mielipidekysymys vaan fakta, että teratologinen kerää tietoa sekä raskauden että imetyksen aikaisesta lääkityksestä (+ muistakin kemikaaleista). Minä sain lääkkeeni, kun olin itse ottanut asiasta selvää, sääli vaan seuraavaa imettäjää, jonka kohdalla ylimieliset lääkärit eivät vaivaudu ottamaan asioista selvää.
Päivä on mennyt nukkuessa, kipu hellitti lopulta kokonaan. Olo on tosi hyvä, toipuminen on vuorokauden edellä kahta edellistä kohtausta. Rakastan Litalginia! Nälkä on hirveä, mutta yritän syödä varovasti. Juominen on muutenkin tärkeämpää, jotta Vauvalle riittää Litalginilla terästettyä maitoa, ties miten rennoksi poju vielä muuttuukaan. ;) Tosin enhän minä olekaan enää mitään lääkitystä kaivannut piikin jälkeen, oli sen verran tehokas lievittäjä.
Huomenna laitan kännykän muistuttamaan lääkärin soittoajasta, homma on saatava eteenpäin. Olisin valmis heittämään hyvästit sappirakolleni vaikka kuinka pian. Eihän tuosta ole kuin pelkkää harmia, turhan kivinen tie on edessä päin, jos en moisesta kivisäkistä eroon pääse.
perjantai, huhtikuu 29, 2005
Taas kerran sappivaivoista
Palaan taas lempiaiheeseen sappikiviin, pitäähän sitä kaluta samaa vanhaa luuta loputtomiin.
Tänään kävin siis lääkärissä Vauvan seuranani sappikivien takana ja täytyypä sanoa, että oli taas todella mukava käynti. Hoidettua tuli niin varsinainen asia kuin vähän muutakin. Tottahan olen tuota lääkäriä aina pitänyt mukavana, lasten sairauksien ja ihan normaalien neuvolalääkärintarkastuksien takia kun on hänen kanssaan tullut asioitua. Mutta tänään teki vieläkin paremman vaikutelman vielä.
Lääkäri kyseli kohtauksista ja lääkkeistä, katsoi tulokset ja pohti sitten mitä pitäisi tehdä. Hänelle ei vielä Suomessa olekaan tullut sappipotilasta vastaan, joten suomalaiset hoitokäytännöt eivät ole täysin selviä. Lähete Aluesairaalaan tuli kiireellisenä siksi, että imetän. Kyseli toki miten ajattelin jatkossa, kauanko olisi tarkoitus imettää Vauvaa. Vastasin vain, että en yhtään tiedä, enhän ole vielä saanut Esikoistakaan täysin häädettyä rinnalta pois. ;)
Lääkäri tutki vielä minut, mittasi verenpaineen ja mietti, että pitääköhän tehdä vielä jotain laboratorikokeita. Raskaustesti nyt ainakin. Mainitsin sitten, että teen kyllä raskaustestin ihan lähiaikoina, kun tarkoitukseni olisi tilata aika Perhesuunnitteluneuvolaan ja hankkia pilleriresepti. Pillereitähän ei voi aloittaa näin ilman kuukautisia, jos ei tee ensin raskaustestiä.
Lääkäri ehdotti, että hän kirjoittaa pillerireseptin saman tien, katsoi tietoni ja huomasi, että papa on otettu viimeksi Esikoisen raskauden jälkeen. Ihmeellinen lääkäri, totesi että meillä on vielä hyvin aikaa jäljellä, otetaan papa tässä samantien. Vau! Siis mieletöntä palvelua, hoidetaan asia jonka takia on vastaanotolle tultu ja vielä muutakin. Lääkäri myös kujersi välillä Vauvalle, käänniskelipä Vauvaa turvakaukalossa aina sinne päin missä minäkin olin ettei poju vain ala ikävöidä. Olen tuolta meidän Terveyskeskuksesta hyvää palvelua saanut ennenkin, mutta tämänkertainen käynti oli kyllä ihan omassa luokassaan.
Huomenna vielä pitäisi soitella johonkin aikaan tarkempia tietoja Lääkäriltä, tänään iltapäivällä lupasi vielä kysellä muilta lääkäreiltä, menikö hoito Suomen käytäntöjen mukaisesti. Hmm, pitäisiköhän tässä ruveta ihan niin faniksi, että jos on jatkossa asiaa Terveyskeskukseen pyytäisi ihan suoraan päästä juuri tuolle lääkärille... Yleensä kun olen ottanut tasan sen, jota on ehdotettu.
keskiviikko, toukokuu 04, 2005
Suppo, tuo taivaallinen keksintö!
Voisin laulaa oodia supoille ja varsinkin Litalgin sellaisille pari tuntia. Tai vaikkapa pari päivääkin. Tunti sitten nimittäin palleaa alkoi taas salpaamaan, ylävatsaa koski pahaenteisesti. Hengittelin varovaisesti vain yläkeuhkoilla ja asentokin kyyristyi sappikohtausta enteilevästi.
Onneksi Mies oli fiksu ja käski katkaisemaan kipuilun heti alussa Litalgin supolla. Ja kas kummaa, kymmenisen minuutti supon ottamisesta selkä suoristui taas ja pystyn hengittämään kunnolla koko keuhkoilla. Ihanaa! Eikä edes koske. :)
Myönnetään, että suppojen käyttötapa on vähän inha, mutta kuten irkissä eräs ystävä mainitsi, niin kun koskee riittävästi niin sitähän tunkee vaikka kurkun peppuun, jos sen vannotaan auttavan. ;) Mutta niin kivaa tämä ei olisi, ettenkö jo kärsimättömänä odottelisi pääsyä puukon alle - vain puolitoista viikkoa sitten oli edellinen kohtaus. Ja minä olen syönyt tosi kiltisti tämän ajan. No juu, tänään join kyllä hoitotädin luona kupillisen kahvia. Ei kai se nyt enää???
perjantai, toukokuu 13, 2005
Lähtölaskenta on alkanut
Tänään posti toi leikkausajan, kivisäkkini lähtölaskenta on siis alkanut. 2.6. saanen heittää lopulliset jäähyväiset mokomalle riesalle, maltan tuskin odottaa! Aika on kivan pian ja toisaalta sinnekin on vielä aikaa, montakohan kohtausta tässä välissä vielä kerkiää tehdä. Tuntuu hassulta mennä leikkaukseen, sillä tämmöisinä hetkinä, kun sappi ei vaivaa, olo on mitä normaalein ja tervein. Mutta hyvin äkkiä kohtauksen iskiessä kyllä muistaa, mitä kipu on ja miten se vie toimintakyvyn.
Soitin ja kysyin jo sairaalasta, miten Vauvan kanssa pitäisi toimia. Tuskinpa tuo herra vielä kolmenkaan viikon päästä syö merkittäviä määriä kiinteitä, pulassa olen varmasti myös minä, jos pieni ei voi helpottaa maitotulvaa. Kas kummaa, ensimmäinen reaktio sairaanhoitajalta oli, että ala opettaa vauvaa pullolle. Hymähdin ja sanoin siihen ystävällisesti, että se nyt ei ole mikään vaihtoehto. Seuraavaksi hoitaja selvitti, että lasta ei osastolle saa, mutta avustaja toki voi tuoda vauvaa rinnalle - niin ovat muutkin tehneet. No hyvä, sen vaihtoehdon voin hyväksyä. Anestesia voi kuulemma aiheuttaa ongelmia, siitä pitää keskustella nukkumatin kanssa. Ja höpsis! Anestesia ei aiheuta ongelmia, kunhan vain anestesialääkäri ottaa asian huomioon lääkkeitä valitessaan.
Minua oikeasti ketuttaa. Miksi Suomessa terveydenhoito ei pysty hoitamaan äitiä vauvan huomioieden? Imetys ihan oikeasti on symbioosi, joka pitäisi pystyä ottamaan huomioon. Ei luulisi olevan niin kovin vaikeaa asennoitua vain vähän toisin eikä tarjota heti ensimmäisenä vaihtoehtona pulloa. Sappileikkauskin on tähystyksellä pieni asia, olisi todella kohtuutonta joutua lopettamaan imetys vain ehkä puolentoista vuorokauden sairaalassaolon takia. Tiedän että näinkin on äitejä opastettu. Ehkäpä äitien pitäisi jaksaa nousta barrikaadeilla ja olla äänekkäitä, minä en viitsi, purppasenpa vain itsekseni.
Mies pääsee siis avustajaksi, yöpyvät varmaankin Aluesairaalan viereisessä hotellissa. Meiltä kun Aluesairaalaan on aivan liian pitkä matka, 60 km, jotta Vauvan tuominen syötöille muutoin sujuisi. Eli jäljelle jää vain ongelma, minne pistää Esikoinen tuoksi ajaksi. Näissä tilanteissa todella kaipaisin tukiverkkoja tähän lähelle, niitä ei ole. Onneksi veljeni lupasi tulla, jos aika vain käy työvuoroihin. Toivottavasti käy, muutoin pitänee pyytää äitiäni. Siinäpä ne vaihtoehdot sitten ovat, jos äidillekään ei käy, niin pulassa ollaan. En tahdo edes ajatella asiaa, pakko kai tämänkin on jotenkin järjestyä!
lauantai, toukokuu 14, 2005
Lähtölaskentaa
Veljeni ei pääse katsomaan Essiä leikkauksen ajaksi, työvuorot sattuvat niin. No, olihan se vähän arvattavissakin, joten pyysin tänään äitiäni. Tosi noloa pyytää, äitinihän asuu kaukana ja on itse sairastanut ja ollut leikkauksissa ilman että olisin auttanut yhtään. Ystävini Vee lupautui myös auttamaan, jos veljeni ja äitini eivät kumpikaan pääse. On ihmeellistä, että on ystävä, joka on valmis ottamaan omasta työstään vapaata pystyäkseen auttamaan. Helpottavaa tietää, että asia jotenkin järjestyy.
Tunteet ovat pinnassa, helpotuksesta ja myös surusta, että sairastumiseni aiheuttaa näin paljon harmia. Muistan kun Esikoisen raskauden mentyä yliajalle lopulta tuli käynnistyspäätös. Itkin käynnistystä odotellessani synnärin käytävällä, olin niin helpottunut. On raivostuttavaa, että itku tulee helposti. Kamala jutella ja edes etäisesti yrittää vaikuttaa järjissään olevalta, kun kyyneleet virtaavat ja ääni katkeilee.Toivottavasti tunnemyrskyt menevät ohi ja olen kylmän viileässä iskussa, kun leikkausaika koittaa.
torstai, toukokuu 19, 2005
Lähtölaskentaa sappileikkaukseen
Äitini lupautui tulemaan meille leikkauksen ajaksi Essiä vahtimaan. Onpas ihanaa, että sekin asia on järjestyksessä, tosin kerkisin selvitellä jo hoitotädinkin kanssa asiat niin, että ystäväni Veenkin olisi ollut helpompi tulla hoitamaan Essiä. Saapa nähdä miten Essin yöpyminen ensimmäistä kertaa ilman isiä ja äitiä sujuu.
Pitäisi käydä labrassa antamassa parit näytteet, montakohan putkiloa verta nuo mahtavat kupatakaan... Lisäksi harmina on juuri nyt flunssantapainen, onneksi se ehtii hyvin vielä mennä ohi, onhan leikkaukseen kaksi viikkoa aikaa. En yhtään välittäisi siirtää leikkausta flunssan takia, vaikka nyt olenkin selvinnyt jo pidemmän aikaa ilman kohtauksia.
perjantai, toukokuu 27, 2005
Lähtölaskentaa sappileikkaukseen
Kävin maanantaina antamassa neljä putkiloa verta leikkauksen takia, pieni verenkuva ja pari maksa-arvoa taitavat tutkia niistä. Vauva oli mukana ja hurmasi labraan jonottavia täti-ihmisiä. Helppo nakkihan tuommoisen pienen ihmisen on tehdä naisihmisiin vaikutus hymyilemällä iloisesti. Kiltti hurmuri siis.
Viime yönä alkoi sappi vaivaamaan pitkästä aikaa. Tai kai se sitä oli kun Litalginin avulla sain jatkaa unia. Koko päivä on pitänyt syödä varovasti, tuntuu että kohtaus on iskemässä taas. Iski tai ei, ensi viikolla tähän aikaan olen jo vapaa kiviriipastani. Ja toivottavasti jo kotona!
tiistai, toukokuu 31, 2005
Valmistautumista sappileikkaukseen
Kivisäkkini päivät ovat luetut ja kaikenlaista pitäisi vielä tehdä. Maanantaina sain aikaiseksi varata Miehelle ja Vauvalle huoneen aluesairaalan läheltä hotellista. Oli tosi hyvää palvelua, sain sovittua, että torstaiaamuna huoneeseen voi mennä jo aamu seitsemän jälkeen ja perjantainakaan lähdöllä ei ole kiirettä, ei ole pakko luovuttaa huonetta heti puolilta päivin.
Kaivelin viikonloppuna esille tuttipulloja, kaupasta ostin paketin vellitutteja. Yllättävän paljon pulloja meiltä löytyykin, aventin pulloihin jos jonkinlaista tuttiosaakin, joita ei ole koskaan käytetty. Kaikki nuo pullot ovat Essin jäljiltä, joka sai satunnaisesti pulloa. Vauvahan ei ole eläissään tuttipulloa nähnytkään. Mutta pakkohan noita on nyt keitellä varoiksi, todennäköisesti Vauvalle tulee nälkä joko leikkauksen ja heräämisen aikana tai viimeistään yöllä. Tuttikin pitänee hankkia varuilta, sitäkään Vauvalla kun ei ole.
Pakastimessa minulla on parisen desiä äidinmaitoa, ne pitäisi pakata kylmäkallejen seuraksi jotenkin kylmän pitävästi. Kylmäpussi meiltä ainakin löytyy jostain... Sanoin mietin, että jos koettaisin pumppailla tuoretta maitoa ajomatkalla Aluesairaalaan. Vauva kun yleensä jättää öisin ja aamuisin ihan kivasti maitoa rintoihin, ne voisi antaa tuoretavarana Vauvalle aamusta nälän joskus yllättäessä.
Hassua, että suunnilleen kaikki valmistautumiset koskevat Vauvaa. Tokihan Essinkin osalta oli mietittävä mitä tehdään, mutta ne huolet väistyivät kun äiti lupautui hoitamaan Essiä. Vauva vaan on niin kovin pahassa iässä, ei enää pelkkä rintavauvakaan, mutta kiinteitä ei todellakaan mene semmoisia määriä, että niillä olisi mitään käytönnön merkitystä. Tänään sain muuten ensimmäisen kerran sulattaa pojalle pakkasesta kaksi jääpalaa sosetta, määrät ovat kasvamaan päin. :)
Toisaalta eihän minun tarvitse leikkaukseen sen kummemmin valmistautuakaan, mitä nyt muistan leikkausta edeltävänä yönä lopettaa syömisen ja juomisen yöllä kahdelta. Joskus silloin kun otin selvää Litalginin sopimisesta imettäjälle sain samalla teratologisesta tietopalvelusta ohjeen muistaa mainita anestesialääkärille imettämisestäni, jotta lääkitys voidaan valita imetyksen mukaan. Eli sekin asia on tiedossa, nyt ei tarvitse kuin toivoa, että anestesialääkäri todellakin on fiksu ihminen eikä mikään imetysvastainen jäärä - niitäkin kun terveydenhoidossa valitettavasti riittää.
Eipä tule kyllä sappikiviä yhtään ikävä vaikka nyt kohtauksia ei olekaan vähään aikaan ollut. Pienempiä juilintoja on ollut ja tiedän että isompi kohtaus on vain ajan kysymys, vaikka kuinka ruokavaliota noudattaisinkin. Tänään tosin lipesin ja join Essin hoitotädin luona kahvia. Voi että onkin ollut ikävä kahvia! Luulenpa että ensimmäisiä asioita joita alan joskus leikkauksen jälkein kokeilemaan on juuri kahvi, on se sen verran ihana nautintoaine.
keskiviikko, kesäkuu 01, 2005
Huomenna on leikkauspäivä
Kävin hakemassa äitini tänään kaupungista junalta. On mukava katsoa, miten äitini tykkää pelata ipanoitten kanssa ja Essi varsinkin on ihan innoissaan Mummin seurasta. Vauva aluksi vähän vierasti, mutta nauttii nyt Mummin seurasta jos vain minun ääneni ei kuulu mistään. ;) Heti kun minä höpötän jossain lähistöllä, naama vääntyy mutturalle. Äitin oma kultapoika selvästi.
Olen keitellyt tuttipulloja, pitäisi kohta pakkailla ne valmiiksi. Autoon on jo laitettu Vauvan tavaroita, matkasänky ja- rattaat ja _kerta_vaippoja. Äsken Mies laittoi Vauvalle yövaipaksi kertavaipan, ensimmäistä kertaa sitten joulukuun. Mutta jos Vauva ei aamulla ole hereillä, niin ei tarvitse vaipanvaihdon takia herättää.
Vielä pitäisi laitella vähän sitä sun tätä, taitaa yö tulla aika pian vastaan? Aamulla pitää lähteä ajamaan jo kuudelta, seitsemältä kun pitää olla Aluesairaalassa. Ja sekin pitää muistaa, että yöllä kello kahden jälkeen on oltava ilman ruokaa ja vettä. Mutta minähän saan ainakin huomenna nukkua, se on jopa toivottavaa...
perjantai, kesäkuu 03, 2005
Ohi on!
Kaleidoskooppi on nyt uusi ja ehompi, kokonaan ilman kiviä.
Eilen aamulla heräsimme Miehen kanssa puoli kuudelta, pakkasimme loput roinat autoon ja ei kun matkaan. Vauva ei herännyt kuin vasta haalarin pukemiseen, onneksi poika kuitenkin söi unissaan parit herumiset vasemmasta tissistä. Olin jotenkin epähuomiossa imettänyt koko yön vasenta, joten maito oli varmasti rasvaista ja täyttävää. Oikean puolestaan pumppasin automatkalla ja sain Miehelle 1,4 desiä tuoremaitoa pulloon.
Vauva nukkui autossa ja Mies kävi saattamassa minut osastolle. Jätin esitietolomakkeen ja kyselin ensimmäisen kerran imetyksen huomioon ottamisesta operaatiossa. Samoin kyselin milloin Mies voisi tuoda Vauvan syömään ensimmäisen kerran. Olin ensimmäisenä menossa leikkaukseen, ajaksi oli määrätty 8:05, joten arvelivat että Mies voisi soitella yhden maissa ja kysellä, joko olen tullut heräämöstä. Mies lähti autolle ja hotellille Vauvan kanssa.
Menin odottamaan päivähuoneeseen leikkaukseen pääsyä ja pesin siinä samalla rintapumpun. Lueskelin Karin Lääkärikirjaa, se olikin hupaisaa luettavaa. Laboratorion työntekijä kävi ottamassa minulta putkilon verta mahdollisen lisäveren sopivuuden testaamista varten. Tähystykseen meneville on varattuna aina kaksi pussia verta. Sairaanhoitaja ja harjoittelija kävivät hakemassa minut valmisteluun, sain ihanan selästä avonaisen paidan ja sairaalavaatteet, napani putsattiin leikkausta silmällä pitäen. Samalla käytiin vielä läpi esitietolomaketta ja jälleen kerran mainitsin, että imetän, joten lääkitys sen mukaan. Sain myös hauskat tiukat sukat, joiden tarkoitus olisi estää veritukoksia jaloissa. Sairaanhoitaja raukka kiskoi niitä jalkaan ja minä vielä viimeistelin loput. Sain myös pistoksen verenhyytymistä estävää lääkistä vatsanahkaan ja sairaanhoitaja vielä erikseen painotti, että aineesta ei ole haittaa imetykselle.
Kohta matkasimme sängyllä käytävälle odottamaan hissiä leikkaussaliin, leikkaava kirurgi kävi pikaisesti moikkaamassa ja sairaanhoitajat mainitsivat heti, että tässä on imettävä äiti, se pitää ottaa huomioon hoidossa. Sain myös tabletin rauhoittavaa, mutta luulenpa, että se ei kerinnyt vaikuttaa, sillä melkein heti tabun naukkailtuani jatkoimme matkaa kohti leikkaussalia. Sääli, olisihan se ollut kiva tietää, miltä rauhoittavat tuntuvat. Leikkaussalin ulkopuolella siirryin kapealle sängylle, jolla minut vietiin leikkaussaliin, osaston sairaanhoitaja luovutti minut leikkaussalihoitajalle terveisin, että imetys pitää ottaa hoidossa huomioon. Aika kolkko huone, vihreitä kaakeleita seinällä ja hirmuisen iso lamppu katossa. Kohta paikalle tuli anestesialääkäri, jolle taas leikkaussalihoitaja mainitsi imetyksestä. Hyvää palvelua! :D Tuotahan sai kuulla jo kyllästymiseen asti. ;) Anestesialääkäri pisti kanyylin käteeni ja pohti hetken ääneen, miten paljon Vauva mahdollisesti saisi lääkettä maitoni kautta. Lopputulos oli, että ei mitään haittaa. Kohta sainkin suoneeni kipulääkettä ja seuraavaksi valkoista mömmöä. Olo muuttui ihan omituiseksi, tuntui että pää sekoaa ja hengitys ahdistaa. Kerkisin valittaa outoa oloani ja seuraava muistikuvani onkin heräämöstä.
Hoitajat herättelivät minua, kysyin epäuskoisena, että joko minut on leikattu. Kello oli jotain kaksitoista, minua oli kuulemma pikaisesti herätelty jo leikkaussalissa, mutta minä en muista siitä mitään. Kysyin, että onnistuiko tähystäminen ja niinhän se oli onnistunut. Mikä helpotus! Kurkkuni oli kipeä, kysyin, että oliko minut intuboitu ja niinhän toki oli tehty. Hetken aikaa heiluin siinä unen ja valvetilan rajamailla ja tilaani tarkkailtiin mittaamalla verenpainetta tiheästi. Minun tuli hirveän kylmä ja sain lisää peitettä. Kun katsoin kädessäni olevaa kanyylia, siinä näkyi verta ja kysyin sainko veritankkausta. En ollut saanut, vähän omaa vertani oli mennyt kanyyliin.
Hetken päästä minut vietiin osastolle ja omaan huoneeseen. Olo ei ollut kovinkaan huono, varovasti koettelin liikuttella kroppaani ja saada uutta tuntumaan olooni. Lepuutin kättä vatsani päälle, se tuntui helpottavalta. Minulle pistettiin tippumaan ravintoliuosta suoneen, sain nokkamukin vettä, mutta sitä ei saanut käyttää kuin suun kostuttamiseen. Pyysin hoitajilta pyyhkeen, jolla voisin suojata vatsani Vauvan potkuilta ja pari rättiä valuvaa maitoa vastaan. Kello oli jotain yksi ja aloin odotella Vauvaa ja Miestä vierailulle ja kahden pintaan he tulivatkin. Mies nosti Vauvan rinnalle, mutta poikapa ei millään meinannut malttaa syödä, yritti vain tutkia kanyyliani ja sängyn säätölaitteita. :D Lopulta Vauva rauhoittui ja aloitti ahnaan syömisen. Helpotus se oli minullekin, rinnat kaipasivat jo tyhjennystä, olihan imetysväliä tullut kahdeksan tuntia. Mies varjeli mönkimykseltä vatsaani ja nosti pojan vielä toiselle rinnalle.
Vauva oli suostunut aamupäivän aikana syömään mangososetta ja vedellä lantrattua mangoa nokkamukista. Äidinmaitoa poika ei pullosta kelpuuttanut. Mokoma rontti! Minä kun olin sen viitsinyt pumpata! Syömisen jälkeen Mies ja Vauva läksivät päiväunille hotelliin ja kaupoille. Minä jäin torkkumaan, tosin puhelias vierustoveri piti huolen siitä, että unta ei paljon tullut. Hoitajat kävivät mittailemassa verenpainetta ja tuputtamassa kipulääkkeitä, mutta koska minua ei koskenut paljon yhtään, niin kieltäydyin niistä. Ihmettelin kovasti ääneenkin, että miksi minua ei koske - mahtaako nukutuksessa annettu lääke vielä vaikuttaa vai enkö vain ole kovin kipeä.
Mies ja Vauva tulivat taas vieraisille seitsemän jälkeen, Vauva söi ja sitten he läksivätkin jo hotellille yöunille. Seuraavan kerran he tulisivat käymään aamulla kuuden jälkeen. Illalla yötä vasten pyysin varmuuden vuoksi särkylääkettä ja minulle pistettiin suonen sisäisesti tippumaan jotain nestemäistä panadolia. Samalla laitettiin toinen ravintoliuospussikin menemään suoraan suoneen. Panadol vain oli tukkiintunut heti alkuunsa enkä saanutkaan sitä yhtään. Olisivathan nuo laittaneet toisen pussin, mutta kieltäydyin kuitenkin kunniasta, kun enhän minä oikeasti edes sitä ensimmäistä olisi tarvinnut. Iltapalan aikaan yritin syödä vähän jogurttia, mutta pystyasennosta ja syömisestä tuli niin paha olo, että ajatus piti unohtaa. Sain kuitenkin pari lasia appelsiinimehua yöpöydälleni. Myöhään illalla kokeilin myös ensimmäisen kerran jalkojen kestävyyttä ja kävin hoitajan avustamana vessassa. Vau mikä saavutus! ;)
Yöllä kolmelta vasen rinta alkoi tuntua niin kivikovalta, että pumppailin siitä pahimmat kiristykset pois. Oli vähän hankala arvioida pumpattavaa määrää, kun en yhtään tiennyt paljonko Vauva sitten aamulla söisi. Pyysin hoitajaa viemään pumpun jonnekin kylmään, kunnes jaksaisin pestä sen. Aamulla kuuden ja seitsemän välillä Mies ja Vauva sitten saapuivatkin, aah mikä helpotus saada tyhjentäjä vierailulle! Vauva oli yöllä kitissyt vain kahdesti ja Mies oli saanut Vauvan nukkumaan pelkällä taputtelulla ja hyssyttelyllä. Vauva nukkui yönsä Miehen kainalossa. Vauva ei hirveästi jaksanut syödä, joten sovimme, että Mies ja Vauva käyvät pikaisesti hotellilla aamiaisella ja tulevat sitten takaisin yrittämään syömistä taas.
Nyt olinkin jo kipeämpi, ilma oli alkanut liikkumaan suolistossa taas. Samoin oikea hartiani oli tajuttoman kipeä, sitä oikein pisti. Tähystyksessä käytetyt kaasut ehkäpä? Yritin syödä aamiaista, mutta se sai aikaan vain oksettavan olon. Kirurgi kävi kierrolla ja lupasi kotiuttaa samana päivä, kun "on se vauvakin". Ihanaa! Sehän mulle sopii, eihän sairaalassa voi edes kunnolla nukkua... Vauva ja Mies tulivat takaisin ja Vauva suostui taas syömään. Jalkailimme sitten päivähuoneeseen ja takaisin, liikkuminen ja pystyasento helpottivat oloani. Joskus puoli yhdentoista maissa Vauva alkoi vaikuttaa väsyneeltä ja Mies vei Vauvan päiväunille hotelliin. Minäkin torkuin siinä ja sain jossain vähän ennen ruokailua kotiutusohjeet. Ruokaa yritin taas syödä omaa oloani kuunnellen, mutta huono olohan siitä seurasi. Eikä ollut oikein nälkäkään.
Vähän jälkeen puolen päivän miesvieraani taas tulivat, imetin Vauvan ja vaihdoin päälleni omat vaatteet. Sanoin hyvästit mukavalle henkilökunnalle ja läksimme kohti kotia. Enpäs muistanutkaan, että tie oli noin kuoppainen, isommat kuopat tuntuivat ikävästi vatsassa. Kotona Essi ja Mummi odottivat meitä. Oli ihana päästä kotiin!
Täytyy kyllä sanoa, että sain upeaa hoitoa, jossa imetys otettiin loistavasti huomioon. Mies sanoi, että hoitajat aina kommentoivat hänet ja pojan nähdessään, että Vauva on tulossa tissille syömään. Mies vain ihmetteli, miten hyvin koko henkilökunta tuntui olevan ajan tasalla tilanteesta. Täydet pinnat Loimaan aluesairaalan kirurgian osasto 1 koko henkilökunnalle!
sunnuntai, kesäkuu 05, 2005
Toipumista
Nyt on jo sunnuntai, olen saanut olla kotona kaksi päivää leikkauksen jälkeen.
Perjantaina palasin tosiaan kotiin laiskottelemaan. Äitini ja Mies tekivät kaikki, minä keskityin torkkumaan välillä sängyllä ja välillä istuksimaan sohvalla. Ruoka alkoi maistumaan illalla eikä aiheuttanut enää pahaa oloa. Muisti vaan on entistäkin huonompi, tarkoituksenani oli ottaa Burana 800 yötä vasten, mutta en millään muistanut, otinko sen samalla kun hain mehua keittiöstä vai jätinkö ottamatta... Toistakaan en uskaltanut ottaa, joten kippasin sitten vaihtoehtoisen lääkityksen eli kaksi Panadolia. Jos tosiaan olin ottanut Buranankin, niin olinpahan ainakin hyvin lääkitty. Ei ihme, että yö sujuikin ihanasti, oli niin mukava nukkua omassa sängyssä kovan sairaalasängyn jälkeen. Vauva heräsi yöllä kahdesti syömään, tökin Miehen hereille nostamaan Vauvan rinnoille.
Lauantaina äiti lähti takaisin kotiinsa. Olisi ollut kiva pitää äitiä täällä vielä, mutta tottahan hänelläkin on oma elämänsä. Äiti on ihmeellinen ikiliikkuja, koko ajan puuhaamassa jotain - tämä omena on pudonnut tosi kauas puusta, minä olen normaalistikin laiskansutjakka ihminen saati nyt. Mies vei lasten kanssa äidin junalle, minä en olisi pärjännyt vielä yksin ipanoitten kanssa. Essikin kun oli ja on tosi hankalalla tuulella, oli varmaan iso asia olla kokonaan ilman äitiä ja isää yli vuorokausi. Vaikka Mummi onkin turvallinen hoitaja ja koti oma, niin silti. Essi oli todennut Miehelle, kun Mummi nousi junaan, että "Mummi meni siniseen junaan, Essi menee punaiseen junaan." Ei värillä väliä kunhan vaan on punainen? ;)
Illalla pääsin jo ensimmäistä kertaa lattialle kontalleen Vauvan seuraksi, enköhän pärjää jo maanantaina yksin Vauvan kanssa päivän vaikken nostella saakaan? Essi menee päiväksi hoitoon. Särkylääkkeitä olen syönyt, kotona tulee liikuttua enemmän kuin sairaalassa ja se aiheuttaa vähän haavakipua.
Toinenkin yö kotona meni hienosti, olo taas entistä parempi. Kaiken kaikkiaan nämä pienet kivut leikkauksen jälkeen eivät ole mitään verrattuna sappikohtauksiin. Harmillista on nostokielto, on tosi ankeaa kun ei voi nostella Vauvaa. Sekin on kurjaa, että Vauva potkiskelee enkä siksi voi pitää pientä sylissä edes sohvalla tuettuna. Imettäessä suojaan vatsanseudun tyynyllä, mutta silti pienet kädet joskus pääsevät muksimaan haavoja. Voi vain kuvitella millaista sektiolla synnyttäneillä on, oma operaationi oli kuitenkin vain tähystys.
Perjantaina pitäisi käydä poistattamassa tikit, mutta en vielä tiedä miten se onnistuu. Mites minä täältä virka-aikaan pääsen mihinkään, kun en voi nostella Vauvaa ja muutenhan tuota herraa ei autoon turvaistuimeen saa. Essi toki osaa nousta autoon itsekin. Pitää soitella huomenna, ehkäpä kotisairaanhoitaja voisi tulla kotiin? Tai jos saisin ilta-ajan, jolloin Mies voisi hoitaa Vauvan.
Eilen juttelin Messengerissä erään ystäväni kanssa, jolla oli sappikohtaus. Hän on ihan pienen vauvan äiti ja kärsi kohtauksista jo raskausaikana. Tuntuu niin epäreilulta, että äidit, joilla muutenkin olisi puuhaa, vaikka toisille jakaa, joutuvat vielä kärsimään tämmöisistä riesoista. Sekin on äärimmäisen epäreilua, että on ihan tuuri peliä, miten hoitava henkilökunta ottaa huomioon imettävän äidin olosuhteet, kaikki eivät valitettavasti ole niin onnekkaita kuin minä. Mutta oli miten oli, minusta sappivaivat ovat niin hirveitä, että jo yhden kohtauksen jälkeen kannattaa varata aika ja tutkituttaa tilanne eikä tuudittautua siihen, että kohtaus ei enää koskaan toistuisi. Olen minäkin monta kertaa kironnut sitä, että jälkitarkastuksessa lääkäri ei ottanut vakavasti kun valittelin vatsavaivoja. Kolme isoa, pari päivää kaikkinensa kestävää kohtausta tuli koettua ja lukematon määrä pienempiä, ei niin kamalia vatsavaivoja. Jos en olisi itse ottanut selvää lääkityksestä, niin kohtauksia olisi ollut enemmänkin, kolmannen jälkeenhän pystyin lääkitsemään alkavan kohtauksen itse heti kotona.
Viikon päästä saan tikit pois, kahden viikon päästä nostelukielto päättyy, kolmen viikon päästä saan patologin tulokset sappirakosta (seinämät paksuunteneet, kiviä on ollut pidempäänkin, vaikka oireet tulivatkin vasta Vauvan syntymän jälkeen) ja kuukauden päästä saan purkaa sappidieettiä. Enää ei tarvitse pelätä, milloin seuraava kohtaus iskee. Maltan tuskin odottaa, että saan taas kokeilla suklaata, syödä omenia ja parsakaalia.
perjantai, kesäkuu 10, 2005
Tikitöntä elämää
Tänään oli tikinpoisto. Täällä meidän kunnassa tikkien poistaminen kuuluu kotisairaanhoidon piiriin. Minä hupsusti luulin, että paino olisi sanalla _koti_, mutta ei nyt sentään. Kotisairaanhoito toimii terveyskeskuksessa, vastaanottoaika on joka päivä klo 9-11. Muuten hyvä, mutta mitenkäs minä täältä korvesta sinne pääsen, kun en saa nostella Vauvaa? Sain sovituksi tikkien poiston päivystykseen Miehen kotiutumisen jälkeiseksi ajaksi, onneksi. En ehkä kuitenkaan haluaisi elellä tikkien kanssa hamaan tulevaisuuten.
Sekin mysteeri ratkesi, että montako tikkiä vatsanahkaani koristi. Revin nimittäin haavoja suojaavat teipit pois, pakko kai ne oli, kun tuskinpa tikkien poisto kovin kätevästi teippien läpi sujuu. Liimat ovatkin tiukassa, eivät lähde kuin räjäyttämällä - tietäisi vaan millä aineella. Säälin ihoparkaani ja jätin liimat paikoilleen. Kai ne joskus poiskin kuluu. Arvet ovat aika hilpeän näköisiä. Navan alla oleva arpi on kuroutunut kivaksi makkaraksi, siinä oli kolme tikkiä. Toinen isompi reikä oli navan yläpuolella keskiviivalla, samoin kolme tikkiä. Oikeassa kyljessä on kaksi reikää, toisessa kaksi tikkiä ja toisessa yksi eli yhteensä yhdeksän tikkiä.
Päivystyksessä tikkien poisto sujui mukavasti, terkkari napsi ne kätevästi pois, vaikka osa tikeistä olikin kaivautunut vähän syvemmälle. Luulin, että poisto olisi kivuliasta, mutta aika pikku napsaisuja nuo olivat. Huomenna pääsen jo saunaankin, ihanaa! Ylhäällä navan yläpuolella oleva haava on arka tai oikeastaan sen ympäristö. Siinähän on mustelmaakin, kudokset ihon alapuolella ovat kai ronkkimisessa vähän kipeytyneet. Olisivat vaan samalla kertaa tehneet rasvaimunkin, olisipahan enemmänkin arkuutta ja mustelmaa. ;)
Paraneminen sujuu kyllä tosi hyvin, tosin en odottanutkaan, että tähystysleikkauksen jälkeen olisi kovinkaan kipeä olo. Väsy kyllä on iskenyt, mutta lieköhän syynä lähinnä se, että kerrankin on tekosyy nukkua päiväunia Vauvan kanssa yhtä aikaa. Joku tosin ehdotti, että nukutuksessa olisi tehty ivf saman tien ja väsymys johtuisi siitä... Senhän näkee sitten, viimeksi tikkupissin tulos oli kaunis nega. ;)
tiistai, kesäkuu 21, 2005
Patologin lausunto
Tänään oli päivä, jolloin viimeisenkin sappikiviin liittyvän asian sai lopultakin jättää taakseen. Soitin aamulla Aluesairaalaan ja tiedustelin, mitä patologilla oli sappirakostani selvinnyt. Löydös oli odotettu, tulehdusta oli ollut. Eipä siinä mitään sen kummempaa, asia on poissa päiväjärjestyksestä, mitään jatkoseurontoja ei ole. Lääkäri yllätti kysymällä vielä, että miten olen voinut. Jännää, miten noin pienestäkin asiasta voi tulla hyvä mieli, ihan kuin he oikeasti välittäisivät ja olisivat kiinnostuneita. Ihan kuin potilas ei olisikaan taas yksi nimi loputtomalla liukuhihnalla.
On helpottavaa, että kaikki tuo on jo kaukana takana. Nostokieltokin päättyi viime torstaina, voin mitä mainioimmin. Haavat vaivaavat vain, jos Vauva tai Essi mönkivät tai tökkivät niitä. Toipuminen on ollut nopeaa ja joka tapauksessa leikkauksen aiheuttamat kivut ja epämukavuus olivat tosi pientä verrattuna sappikohtauksiin. Eniten pelkäsin, miten vasta vähän kiinteitä äidinmaidon lisäksi nauttiva Vauva pärjää, sekin meni ihan mainiosti. Sellainen paha tapa on jäänyt, että usutan Miestä vaihtamaan vielä Vauvan vaipat, vaikka itse saankin nostella pientä taas. Ei huono juttu sekään? ;)
Ikävintä koko asiassa on ollut se, että en ole ollut yhteydessä veljeeni pitkään pitkään aikaan. En tainnutkaan blogata asiasta, mutta sinä päivänä kun sain kirjeen, jossa leikkauspäivä oli ja selvittelin Essin hoitoa, juttelin veljeni kanssa pelostani, että hoitohenkilökunta ei ota huomioon sitä, että imetän Vauvaa. Veljeni on koulutukseltaan (myös) sairaanhoitaja, ilmeisimmin juuri sitä tyyppiä, jonka mielestä imetys ei ole asia, jonka huomioon ottaminen potilaan hoidossa on sinänsä oleellista tai tärkeää. No, olin itse väsynyt Vauvan heräteltyä pari yötä tiiviiseen tahtiin, peloissani Vauvan puolesta ja muutenkin, vaikka olinkin odottanut leikkauspäivää, niin siitä huolimatta herkillä, sillä leikkaus tuntui kovin konkreettiselta, kun päivä oli selvillä. Joten en varmaankaan tunteet pinnassa ollut mitenkään vakuuttava keskustelija, itku pyrki kurkkuun.
Toisaalta miksi se, että jossain asiassa tunteetkin ovat pelissä, sulkisi pois sen, ettenkö olisi ottanut asiasta selvää? Minä tiesin sen paristakin lähteestä, että se miten imetys huomioidaan, on kiinni paitsi äidin itsepäisyydestä myös tuurista. On outoa, että jotkut äidit pistetään lopettamaan imetys täysin, toiset onnekkaat kuten minä taas saavat hoitoa, joka sallii imettämisen. Ilman että asiasta edes tehdään mitään numeroa. No, joka tapauksessa keskustelu veljeni kanssa oli ahdistava, juuri sen tyylinen, että potilas on vain vaikea, kun uskaltaa pyytää tai jopa vaatia omaan tilanteeseensa sopivaa hoitoa. Maallikot vaietkoon, kun eivät mitään mistään tiedä.
Suojelin itseäni leikkausta edeltävän ajan enkä ottanut yhteyttä. Ilmeisesti velikään ei hirveästi tykännyt siskon paljastumisesta viimeistään nyt hulluksi imetysfanaatikoksi eikä pitänyt yhteyttä kuin lähettämällä leikkausviikolla lehtileikkeen Hesarista. Leikkeen tarkoitus jäi minulle epäselväksi, siinä oli nimittäin juttu siitä, miten lääkäri voi kieltäytyä tekemästä pelkosektiota ja toinen juttu siitä, miten isiä ei huomioida neuvolasysteemissä. Mieleeni kyllä tuli ajatus, että jutun tarkoituksena oli vielä näpäyttää minua siitä, miten lääkäri voi hoitaa potilasta tasan oman vakaumuksensa ja viisautensa mukaan, mutta ehkäpä veljeni vain tietää, että minua kiinnostaa synnyttäminen ja lähetti jutun muuten vain. Hassua muuten, miten monesti ensimmäinen ajatus toisen tarkoitusperistä on negatiivinen ja vasta kun asiaa miettii kunnolla huomaa muitakin mahdollisuuksia.
Leikkauksenkaan jälkeen ei ole tullut pidettyä yhteyttä, vaikkei nyt enää mitään varsinaista syytä olekaan. Jotenkin vaan kun yhteydenpitoon on tullut parin viikon tauko, on vain hankala napata kännykkää käteensä ja tekstata tai soittaa. Joskus jopa tuntuu, että minun pitäisi pyytää anteeksi mielipiteitäni, sitä että olen tämmöinen hankala potilas. Mutta se nyt on vain hölmö tunne, kyllähän minä tiedän, että minulla on oikeus olla potilas, jonka elämäntilanne vaikuttaa hoitoon. Ei kai se, että imettää ole sen kummempaa kuin että olisi vaikkapa allerginen? Veljeni asenne surettaa, toivon ettei hän koskaan joudu tekemisiin imettävien äitien kanssa. Ei varmasti ole miehenä helppoa ymmärtää etteivät asiat ole aina niin yksinkertaisia ja että myös imetys voi olla niin tärkeää, että kannattaa etsiä vaihtoehto, joka sallii myös imetyksen jatkumisen. Niin, miten se voisi olla miehelle helppoa kun iso osa naisistakaan ei sitä ymmärrä.
