Kiitos ensinnäkin kaikille kommentoineille, irkkikavereille, mesettäjille ja irl-ystäville ja -tuttaville. Olette olleet ihania, on ollut iso apu saada käydä kokemusta läpi kanssanne. Enköhän jatkossa puhu jo joskus muustakin, vaikka sitten ihanista Suomen kesäkeleistä. ;)

Laparoskopiasta on jo yli kolme viikkoa ja fyysisesti tilanne on todella hyvin. Haavat ovat parantuneet mainiosti eivätkä enää edes kutise. Lievä lämmönnousu oli kuin olikin hengitystieperäistä eli onneksi kaikki meni siltäkin osin hyvin. Viikon päästä olisi vielä jälkitarkastus, sitten homma lienee lopultakin ohi? Tein viime viikon torstaina negatiivisen raskaustestin eli onneksi hcg ei enää ole koholla ja tilanne on nollassa taas.

Henkisesti toipuminen on ehkä ollut hitaampaa. Hankalin oli ensimmäinen viikko, koska ajatuksissa pyöri "vielä viikko sitten...". Nyt kun välimatkaa on jo enemmän, ei asiaa ajattele enää. Kahden viikon sairasloman jälkeen palasin viikoksi töihin. Töissä olin asian suhteen avoin, jos sairasloma tuli puheeksi, kerroin kyllä miksi olin sairaana. Eivätpähän epäile minun olleen päälomalla sentään. ;) Työpaikkani on aika miehinen ja sen kyllä huomaa, että miehet ja naiset suhtautuvat keskenmenoihin täysin eri tavalla. Naiset ehkä tajuavat sen surun, mitä mahdollisuuden ja toiveen menetys aiheuttaa. Miehet suhtautuvat käytännöllisemmin, eihän mitään koskaan ollutkaan vaan raskaus oli tuhoontuomittu alusta lähtien.

Menetys oli jollain asteikolla pieni, jollain suuri. Mietin millaisen vauvan menetimme, olisiko se ollut tyttö vai poika. Olen iloinen siitä ettei minun tarvinnut kokea kohdunulkoista raskautta rankimman mukaan. Säästyin onneksi munajohtimen puhkeamiselta, suurilta kivuilta ja verenhukalta. Jotenkin alitajuisesti tunnen itseni vajavaiseksi naiseksi, minultahan puuttuu nyt oikea munajohdin. Järjetöntä, enhän edes tietäisi puuttuvasta munajohtimesta, jos minulle ei olisi kerrottu, mitä operaatiossa tehtiin. Mies-parkani, joutuu kärsimään yrityksistäni todistaa olevani edelleen täysi nainen. ;)

Miestä ja minua tämä on lähentänyt. Olen normaalisti kovin itseriittoinen, nyt minusta tuli heikko ja tarvitseva. Tarvitsin Miehen tukea enemmän kuin koskaan ennen ja Mies myös tuki. Sekä henkisesti että hoitamalla perheen normaaleja rutiineja. Tuntuu että meille avautui ihan toisenlainen keskusteluyhteys kuin aiemmin. Paljon keskinäistä yhdessäoloa ja välittämistä oli kuin huomaamatta jäänyt arjen jalkoihin, nyt rämmimme takaisin lähemmäs toisiamme.

Elämä tosiaan jatkuu, olen edelleen onnellinen. En tietenkään kohdunulkoisesta raskaudesta ja menetyksestä, surukin on läsnä. Mutta tapahtunut on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa. Toivon todella, että tulisin mahdollisimman pian uudestaan raskaaksi, ehkä sekin osaltaan helpottaisi surua?