Nyt on jo sunnuntai, olen saanut olla kotona kaksi päivää leikkauksen jälkeen.

Perjantaina palasin tosiaan kotiin laiskottelemaan. Äitini ja Mies tekivät kaikki, minä keskityin torkkumaan välillä sängyllä ja välillä istuksimaan sohvalla. Ruoka alkoi maistumaan illalla eikä aiheuttanut enää pahaa oloa. Muisti vaan on entistäkin huonompi, tarkoituksenani oli ottaa Burana 800 yötä vasten, mutta en millään muistanut, otinko sen samalla kun hain mehua keittiöstä vai jätinkö ottamatta... Toistakaan en uskaltanut ottaa, joten kippasin sitten vaihtoehtoisen lääkityksen eli kaksi Panadolia. Jos tosiaan olin ottanut Buranankin, niin olinpahan ainakin hyvin lääkitty. Ei ihme, että yö sujuikin ihanasti, oli niin mukava nukkua omassa sängyssä kovan sairaalasängyn jälkeen. Vauva heräsi yöllä kahdesti syömään, tökin Miehen hereille nostamaan Vauvan rinnoille.

Lauantaina äiti lähti takaisin kotiinsa. Olisi ollut kiva pitää äitiä täällä vielä, mutta tottahan hänelläkin on oma elämänsä. Äiti on ihmeellinen ikiliikkuja, koko ajan puuhaamassa jotain - tämä omena on pudonnut tosi kauas puusta, minä olen normaalistikin laiskansutjakka ihminen saati nyt. Mies vei lasten kanssa äidin junalle, minä en olisi pärjännyt vielä yksin ipanoitten kanssa. Essikin kun oli ja on tosi hankalalla tuulella, oli varmaan iso asia olla kokonaan ilman äitiä ja isää yli vuorokausi. Vaikka Mummi onkin turvallinen hoitaja ja koti oma, niin silti. Essi oli todennut Miehelle, kun Mummi nousi junaan, että "Mummi meni siniseen junaan, Essi menee punaiseen junaan." Ei värillä väliä kunhan vaan on punainen? ;)

Illalla pääsin jo ensimmäistä kertaa lattialle kontalleen Vauvan seuraksi, enköhän pärjää jo maanantaina yksin Vauvan kanssa päivän vaikken nostella saakaan? Essi menee päiväksi hoitoon. Särkylääkkeitä olen syönyt, kotona tulee liikuttua enemmän kuin sairaalassa ja se aiheuttaa vähän haavakipua.

Toinenkin yö kotona meni hienosti, olo taas entistä parempi. Kaiken kaikkiaan nämä pienet kivut leikkauksen jälkeen eivät ole mitään verrattuna sappikohtauksiin. Harmillista on nostokielto, on tosi ankeaa kun ei voi nostella Vauvaa. Sekin on kurjaa, että Vauva potkiskelee enkä siksi voi pitää pientä sylissä edes sohvalla tuettuna. Imettäessä suojaan vatsanseudun tyynyllä, mutta silti pienet kädet joskus pääsevät muksimaan haavoja. Voi vain kuvitella millaista sektiolla synnyttäneillä on, oma operaationi oli kuitenkin vain tähystys.

Perjantaina pitäisi käydä poistattamassa tikit, mutta en vielä tiedä miten se onnistuu. Mites minä täältä virka-aikaan pääsen mihinkään, kun en voi nostella Vauvaa ja muutenhan tuota herraa ei autoon turvaistuimeen saa. Essi toki osaa nousta autoon itsekin. Pitää soitella huomenna, ehkäpä kotisairaanhoitaja voisi tulla kotiin? Tai jos saisin ilta-ajan, jolloin Mies voisi hoitaa Vauvan.

Eilen juttelin Messengerissä erään ystäväni kanssa, jolla oli sappikohtaus. Hän on ihan pienen vauvan äiti ja kärsi kohtauksista jo raskausaikana. Tuntuu niin epäreilulta, että äidit, joilla muutenkin olisi puuhaa, vaikka toisille jakaa, joutuvat vielä kärsimään tämmöisistä riesoista. Sekin on äärimmäisen epäreilua, että on ihan tuuri peliä, miten hoitava henkilökunta ottaa huomioon imettävän äidin olosuhteet, kaikki eivät valitettavasti ole niin onnekkaita kuin minä. Mutta oli miten oli, minusta sappivaivat ovat niin hirveitä, että jo yhden kohtauksen jälkeen kannattaa varata aika ja tutkituttaa tilanne eikä tuudittautua siihen, että kohtaus ei enää koskaan toistuisi. Olen minäkin monta kertaa kironnut sitä, että jälkitarkastuksessa lääkäri ei ottanut vakavasti kun valittelin vatsavaivoja. Kolme isoa, pari päivää kaikkinensa kestävää kohtausta tuli koettua ja lukematon määrä pienempiä, ei niin kamalia vatsavaivoja. Jos en olisi itse ottanut selvää lääkityksestä, niin kohtauksia olisi ollut enemmänkin, kolmannen jälkeenhän pystyin lääkitsemään alkavan kohtauksen itse heti kotona.

Viikon päästä saan tikit pois, kahden viikon päästä nostelukielto päättyy, kolmen viikon päästä saan patologin tulokset sappirakosta (seinämät paksuunteneet, kiviä on ollut pidempäänkin, vaikka oireet tulivatkin vasta Vauvan syntymän jälkeen) ja kuukauden päästä saan purkaa sappidieettiä. Enää ei tarvitse pelätä, milloin seuraava kohtaus iskee. Maltan tuskin odottaa, että saan taas kokeilla suklaata, syödä omenia ja parsakaalia.