Kävin eilen työkavereiden kanssa ratsastamassa, ihan ensimmäistä kertaa. Oli melkoinen kokemus yrittää kiivetä islanninhevosen selkään (juu, tiedän että ne ON pieniä) ja yrittää pysyäkin siellä ylhäällä. Vaikka kuinka ohjaaja sanoi, että eihän tuoliltakaan tiputa, kyllä se maanvetovoima pitää selässä, niin tunne oli melkoinen. En ole koskaan istunut hengittävällä ja liikkuvalla tuolilla...

Vaan olipa se ihanaa silti! Hevosen selässä oli ihmeellistä istua ja jopa yrittää vähän vinkata hepparaukalle, mihin suuntaan olisi kiva mennä. Ratsastimme kentällä, maastoon ei meitä ensikertalaisia olisi oikein voinut laskeakaan.

Hevoseni oli aivan ihanainen Reiska, joka totteli mukavasti epävarmemmankin ohjausta ja pärskytteli välillä. Mokoma vain pyrki kiskomaan ja huvitti ratsastajaa päästelemällä ihme loksutusta aina välillä. Mutta hei, semmoisia ne miehet vaan ovat! Kun tulimme takaisin talleille, Reiska näytti oikean luontonsa: Heti kun pysähdyimme, alkoi hillitön lorina. Olipa kiva nostaa vaan jalkoja ylös ettei keltainen neste vahingossakaan kastele omia jalkoja. ;D

Mutta Reiska, oot tosi ihqda! Tää on tosi rakkautta! Jälleen kerran!

Löysin Reiskan kuvan tallin sivuilta.