Embo-vessapaperista on ilmestynyt uusi, oikein designattu versio. Paperi ei ole perinteisen valkoista vaan siinä on kuviota pienin punaisin pistein. Siis PUNAISIN pistein!!! Onko yhtään ajateltu suunnittelupöydällä millaisia sydäreitä raskautetut naiset moisesta paperista saavat? Rauhallinen aamu on tiessään ja silmät taatusti aukeavat kun paperin tsekkaus paljastaa PUNAISTA! Kyllä siinä jo elämä kerkiää juosta silmien ohi ennen kuin huomaa, että nehän on ne paperin pienet punaiset pisteet...

Ja jos ei raskautuneiden naisten hyvinvointi kiinnosta niin entäs sitten pukamapotilaat! Niih! Sininen olisi paljon turvallisempi väri, vain tamponi ja sidemainosten naiset ovat siniverisiä.

Aika kulkee hirmuista vauhtia, tänään oli jo eka neuvola. Taitaa olla nyt rv 9+4? Ensimmäinen neuvola oli niin tuttua edellisiltä kerroilta. Se sama vanha kärvistely aamulla, kun täällä meillä nuo mokomat on niin kovasti pitkien pissojen perään. Hirveää! Voiko pahempaa kidutusta ollakaan... Tosin eilisen pahoinvointi piti huolen siitä, että pääsin vähän helpommalla. Juominen ei illalla onnistunut kun tuntui että muutoinkin tunteja aiemmin syöty on tulossa ylös. Huoh, mihin hävisi ahkeralla venyttelyllä hankittu vatsalaukku? Tuntuu että vatsa vetää äärimmäisen vähän eikä edes sulata mitään enää. Kiva mennä illalla nukkumaan pahoinvoivana ja herätä aamulla samaan ihanaan tunteeseen...

Lähetteet verikokoisiin tulivat tietysti. Kävin samantien labrassa, jos nyt vaikka kuitenkin veriryhmä olisi muuttunut tai olisin jostain hankkinut kupan, syfiliksen tai hivin. Kyllähän se pienten lasten äitien villi seksielämä tiedetään... Terveydenhoitaja ehdotti, että jos kuunneltaisiin sydänääniä, mutta kieltäydyin kunniasta. Ei ne mulla oikeasti kuulu tähän aikaan, joskus on ollut vaikeuksia kuulla niitä rv13kin... Toisaalta muutenkin musta sydänäänet on megatylsä juttu, ok, ne kuuluu, hyvä. Next! Ei herätä ihmeemmin fiiliksiä.

NP-ultra onkin sitten muuttunut viime kertaisesta eli siihen voisi yhdistää seerumiseulan. Jaa-a. En tiedä haluanko tietää. Pitänee keskustella miehen kanssa kuitenkin. Downiahan noilla seuloilla lähinnä haetaan ja olisi kai se hyvä tietää etukäteen. Mutta kun mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ultraan menen kyllä, onhan se hyvä vielä tsekata että kohdussa ollaan vieläkin kotona. Lääkärinkin olisin voinut passata, kun lääkäri silloin totesi raskauden kohdunsisäiseksi. Sinne menen kyllä ihan mielelläni, ultra oli pelkkä ultra eikä siinä muutoin ollut mitään normaalia raskaudenaikaista tutkimista.

En tiedä tuliko tämä nyt yhtään sen todellisemmaksi kun eka neuvola on käyty. Mulla on muuten vaan paha olo ja väsy... Parin seuraavan viikon aikana sitten riittääkin hulinaa, sekä tuo np-ultra että lääkärikäynti, jos se sitten?

Vauvakuumeesta olen siirtynyt nyt tukevasti vauvakrapulan puolelle. Kokovartalopahoinvointi on ilonani lähes kaiken muun ajan paitsi nukkuessa. Noh, onneksi olen sen verran väsynyt, joten tulee nukuttua PALJON. Hauskaa aina arpoa mikä auttaisi pahoinvointiin, välillä auttaa syöminen, välillä pahentaa, välillä liikkuminen, välillä pahentaa. Ainoa oikeasti toimiva taitaa olla aika?

Silti tämä inhottava olo on kuitenkin tavallaan myös helpottavaa. Kohdunulkoisessahan pahoinvointi ei vaivannut. Mieluummin sitä kokee normaalin raskauden vaikka kuinka inhalla ololla kuin käy uudestaan läpi sen helvetin.

Oksentanut en ole kertaakaan. Ehkä pitäisi, voisi vaikka helpottaakin hetkeksi? Syöminen on tosi heikoissa kantimissa kun ei vaan pysty. Onneksi on tuota vararavintoa (rehellistä läskiä), joten kyllähän tässä vähän vähemmälläkin syömisellä pärjää. Olin niin iloinen kun keksin toissapäivänä ruisleivän, se helpotti oloa. Kunnes yöllä tajusin että mokoma mössö ei sula ollenkaan... Kun odottelin Essiä, elin hetken ruispaloilla, jotka huuhtelin alas piimällä. Exästä ei ollutkaan edes niin paha olo, mitä lienen silloin edes syönyt. Paitsi tomaatteja, niitä muistan syöneeni kokonaisena yksi toisensa jälkeen... Vähän on olosta päätellen sellainen fiilis, että tyttö voisi olla tulossa.

Ultrassa näkyi alkio tällä kertaa ihan oikeassa paikassa. Puuh, mikä helpotus.

Sykekin näkyi eli ihan hyvin on pulla uunissa. Voi mies parkaa kun se jo puhui pullista. ;)

Intialainen ruoka on ihanan maistuvaa, rrrrakastan sitä. Ja lomalla on aikaa nysvätä, joten tässä samosaresepti:

400 g perunoita
150 g pakasteherneitä
öljyä paistamiseen
sipuli silputtuna
valkosipulin kynsi murskattuna
2 cm raastettua inkivääriä
1 tl garam masalaa
2 tl mietoa curry-tahnaa
puolen sitruunan mehu
1 dl cashew pähkinöitä miedosti rouhittuna
suolaa maustamiseen

Taikina:
250 g vehnäjauhoja
60 g pehmeää voita
75 ml lämmintä maitoa

Kuori ja lohko perunat, keitä suolavedessä 5 minuuttia. Lisää pakasteherneet ja keitä toiset 5 minuuttia. Valuta kuivaksi. Kuullota paistinpannulla hetki sipuleita ja inkivääriä, lisää perunat ja herneet ja mausteet. Paista parisen minuuttia. Purista käsin puolikkaan sekaan puolen sitruunan mehu ja paistele vielä hetki. Ota pois levyltä ja anna jäähtyä hetki. Lisää cashew-pähkinät.

Tee taikina nyppimällä jauhoihin voi. Lisää lämmin maito ja sekoita tasaiseksi. Tee kuusi palloa ja kauli ne ohuiksi ympyröiksi. Jaa ympyrät kahtia ja täytä täytteellä. Yhdistele sivelemällä vedellä taikinan reunat ja painelemalla huolellisesti yhteen.

Kuumenna paistokasarissa parin sentin verran öljyä (öljykeitin on kiva, mutta ainakin meillä siihen pitää käyttää älyttömästi öljyä, joten kasari on kätevämpi) paistolämpötilaan ja paistele kolme samosaa kerrallaan käännelle ahkerasti kunnes pinta on kauniin kullanruskea. Valuta ja nauti.

Sääli kun lapsetkin tykkäsivät...

Nyt on käyty jälkitarkastuksessa. Ultrassa ei tosiaan näkynyt uudesta raskaudesta mitään, mikä ei tosiaan ollutkaan yllätys. Annoin putkilon verta, josta tehdään määrällinen hCG, jotta saadaan joku viitearvo. Uusi ultra on kahden viikon päästä, toki on komento ottaa yhteyttä aiemminkin, jos alkaa vuoto tai tulee kipuja. Seurata pitää, riskit kohdunulkoiset uusimiseen ovat kuitenkin nyt vähän eri luokaa mitä ne alunperin olivat. Toivotaan nyt kuitenkin, että olisi tällä kertaa oikeassa paikassa.

LISÄYS: Sain jo hCG-vastauksen, arvo oli 346. Eli hyvin aikaisessa vaiheessa ollaan, mutta niin pitikin. Olen kuitenkin tehnyt viikko sitten maanantaina negan ja ensimmäisen haamun perjantaina.

Olen nyt ahkerasti testaillut aamupissasta, viiva vahvenee ja tänään tuli ihan kunnon viivakin:

Huomenna on kohdunulkoisen jälkitarkastus. Sääli, tässä vaiheessa tuskin pystyy ultrailemaan paikkaa. :(

Eihän nämä kuvissa näy, mutta pistetään nyt kuitenkin.

Alimpana nega maanantailta, sitten eilinen tosi hailakka haamu ja ylimpänä tämän aamuinen jo melkein kuvassakin näkyvä haamu. Jatkanpa testailua, kävin ostamassa pari pakettia testejä lisää.

Kiitos ensinnäkin kaikille kommentoineille, irkkikavereille, mesettäjille ja irl-ystäville ja -tuttaville. Olette olleet ihania, on ollut iso apu saada käydä kokemusta läpi kanssanne. Enköhän jatkossa puhu jo joskus muustakin, vaikka sitten ihanista Suomen kesäkeleistä. ;)

Laparoskopiasta on jo yli kolme viikkoa ja fyysisesti tilanne on todella hyvin. Haavat ovat parantuneet mainiosti eivätkä enää edes kutise. Lievä lämmönnousu oli kuin olikin hengitystieperäistä eli onneksi kaikki meni siltäkin osin hyvin. Viikon päästä olisi vielä jälkitarkastus, sitten homma lienee lopultakin ohi? Tein viime viikon torstaina negatiivisen raskaustestin eli onneksi hcg ei enää ole koholla ja tilanne on nollassa taas.

Henkisesti toipuminen on ehkä ollut hitaampaa. Hankalin oli ensimmäinen viikko, koska ajatuksissa pyöri "vielä viikko sitten...". Nyt kun välimatkaa on jo enemmän, ei asiaa ajattele enää. Kahden viikon sairasloman jälkeen palasin viikoksi töihin. Töissä olin asian suhteen avoin, jos sairasloma tuli puheeksi, kerroin kyllä miksi olin sairaana. Eivätpähän epäile minun olleen päälomalla sentään. ;) Työpaikkani on aika miehinen ja sen kyllä huomaa, että miehet ja naiset suhtautuvat keskenmenoihin täysin eri tavalla. Naiset ehkä tajuavat sen surun, mitä mahdollisuuden ja toiveen menetys aiheuttaa. Miehet suhtautuvat käytännöllisemmin, eihän mitään koskaan ollutkaan vaan raskaus oli tuhoontuomittu alusta lähtien.

Menetys oli jollain asteikolla pieni, jollain suuri. Mietin millaisen vauvan menetimme, olisiko se ollut tyttö vai poika. Olen iloinen siitä ettei minun tarvinnut kokea kohdunulkoista raskautta rankimman mukaan. Säästyin onneksi munajohtimen puhkeamiselta, suurilta kivuilta ja verenhukalta. Jotenkin alitajuisesti tunnen itseni vajavaiseksi naiseksi, minultahan puuttuu nyt oikea munajohdin. Järjetöntä, enhän edes tietäisi puuttuvasta munajohtimesta, jos minulle ei olisi kerrottu, mitä operaatiossa tehtiin. Mies-parkani, joutuu kärsimään yrityksistäni todistaa olevani edelleen täysi nainen. ;)

Miestä ja minua tämä on lähentänyt. Olen normaalisti kovin itseriittoinen, nyt minusta tuli heikko ja tarvitseva. Tarvitsin Miehen tukea enemmän kuin koskaan ennen ja Mies myös tuki. Sekä henkisesti että hoitamalla perheen normaaleja rutiineja. Tuntuu että meille avautui ihan toisenlainen keskusteluyhteys kuin aiemmin. Paljon keskinäistä yhdessäoloa ja välittämistä oli kuin huomaamatta jäänyt arjen jalkoihin, nyt rämmimme takaisin lähemmäs toisiamme.

Elämä tosiaan jatkuu, olen edelleen onnellinen. En tietenkään kohdunulkoisesta raskaudesta ja menetyksestä, surukin on läsnä. Mutta tapahtunut on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa. Toivon todella, että tulisin mahdollisimman pian uudestaan raskaaksi, ehkä sekin osaltaan helpottaisi surua?

Lämpöä 38 astetta, köhäinen surkea olo, yskittää. Haavat näyttää siisteiltä. Soitin kuitenkin gynelle/synnärille ja käskivät syödä lääkkeet (jep, en ole tänään syönyt mitään vaikka buranaa ja panadolia piti...) ja seurailla tilannetta. Tänään tuli oltua ehkä liikaakin jalkeilla, olisi pitänyt älytä levätä.

On se muuten kumma miten tämmöiset pienetkin oireet pohdituttaa enemmän kun takana on operaatio. Aina kun pääsen yksikseni, itken ja suren. Kai sekin on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Kun nyt edes tietäisin mitä suren. Menettettyä vauvaa, särkynyttä unelmaa, kaiken äkkinäisyyttä, sitä että olin niin vittuuntunut odottaja, kiittämättömyyttäni raskaudesta, omaa riittämättömyyttäni, surkeuttani, mitä lie.